Hannu Tuurna muistelee

Hannu Tuurna muistelee elämäänsä toimittaja Esko Nurmen haastattelemana 14.4.2011. Keskustelussa ovat mukana myös Aarno Pinomaa ja Pekka Pinomaa. Tekstin toimittanut Leo Karetvaara.

Nuorena miehenä Viipurissa. Ensimmäiset työpaikat. Lapsuudenkoti. Viipurilaisia liikemiehiä ja skruuvi-iltoja. Pamauksen toiminnan hiipuminen ja nousu. Karjala-keskustelu.

Tuurna vastaa ensin Nurmen kysymyksiin Pamauksen kokoustiloista ja rakennuksista.

Hän kertoo mm. että Pamauksella oli Viipurissa tiloja vanhan Yhdyspankin talossa. Tuurnan serkku Olavi Sarkko asui samassa talossa. Pamauksen 50-vuotishistoriikissa on kuva seuran talosta, joka sijaitsi Savo-Karjalan Tukkuliikkeen takana puutalossa.

Hannu Tuurna oli hyväksytty Pamauksen jäseneksi 20.5.1949 yhdessä mm. varatuomari Tellen ja toimitusjohtaja Kalle Rehnin kanssa. Tuurnan mukaan hänen isänsä, Viipurin kaupunginjohtaja Arno Tuurna (1894-1976) kävi Pamauksen kokouksissa ahkerasti, kaikissa kokouksissa. Arno Tuurna oli Pamauksen puheenjohtaja 1950-72.

Kysyjä (Nurmi): – Se, että isäsi oli Viipurin kaupunginjohtaja, ei siis rajoittanut hänen osallistumistaan siellä?

Tuurna: – Hän oli vähän semmonen jokapaikan-kaveri.

Kysymys: – Mitäs Pamauksen jäsenten emännät sano siihen, että klubilla viihdyttiin? Siellä meni joskus vähän pitkäänkin?

Tuurna: – Sitä mie en tiijä. Mie olin niin nuori.. en mie ainakaan osallistunu.. Mie osallistuin sitte vast tääl Helsingissä näihin varsinaisiin lasihommiin.

K: – Minusta Pertti Araviidan toimittamassa Pamauksen poikia -kirjassa oli hyvin mielenkiintoinen kohta, missä kerroit päässeesi vähän niin kuin isän luvalla jo nuorena kulkemaan mm. satama-alueella ja seuraamaan laivaliikennettä.

Tuurna: Joo, Sirpon takana. Siiropin poikahan jäi siinä konevaunun alle.

K: – Todella vaarallista.

Tuurna: – Sinne ei oikeastaan olisi saanut mennä, mutta minä olin niin kovasti näissä laivahommissa jo silloin ja omasta mielestäni oikeutettu ja niin sain lupakirjan mennä sinne (satama-alueelle). Siellä (Viipurissa) oli suuri varustamo J.W. Paulin, joka oli alkuaan nauvolainen. Hän oli niin varakas, että kaupunkikin jossain vaiheessa vähän vippas rahoja Paulinilta. Ja Paulinilla oli Espilässä omat konjakit ja ilmeisesti oma pöytä myös.

KAUPAN JA LIIKENTEEN VIIPURI

K: – Sinulle Viipuri oli ilmeisesti kaupan ja liikenteen, merenkulun ja talviliikenteen kaupunki. Ja antoi tavallaan suunnan elämänuralle?

Tuurna: – Kyllä.

K: – Oliko kaupungissa liikemiesperheitä, erityisesti merenkulun kanssa tekemisissä olevia, jotka antoivat mallia? Entä mistä löytyivät harjoittelupaikat, että pääsit seilaamaan?

Ja oliko Helsingissä vanhoja viipurilaisia, esimerkiksi koulukavereita, merenkulkijoita, samoissa töissä?

Tuurna: – Harjoittelupaikat sain vasta Helsingissä. Sain harjoittelupaikan Karilalta kesäksi. Vanhoja kavereita ei ollut samoissa töissä.

K: – Sie opiskelit ekonomiksi täällä Helsingissä. Oliko viipurilainen yhteisö olemassa täällä Helsingissä, esimerkiksi kauppatieteilijöiden keskuudessa?

Tuurna: – Ainut merenkulkua edustava kaveri oli samassa kieliryhmässä Hasse Wind.

K: – Tämä hävittäjä-ässä ja Mannerheim-ristin ritari.

Tuurna: – Sit oli kotkalainen Salomaan Mikko. Viipurilaisessa Osakunnassa kävin. Väännettiin Mannerin Hannun kanssa kättä ja kävi niksahdus ja jotain meni sijoiltaan.

PAMAUKSEN KOKOUKSET ALKUUN CITY-KÄYTÄVÄSSÄ

K: – Mistä vaimon löysit?

Tuurna: – Viipurista hän löytyi. Sain sitten tilaisuuden etsiä. Kun pääsin Lontooseen töihin, niin siellä hän oli jo valmiina. En mie ollut siellä Lontoossa pitkään, muutaman kuukauden.. Vaimo oli ollut jo pitempään.

K: – Sinun isäsihän oli Viipurin hallinnossa sodan jälkeenkin?

Tuurna: – Se oli hänen päätoimensa kansanedustajatyön lisäksi.

K: – Isäsi kävi Helsingissäkin varmaan Pamauksen kokouksissa säännöllisesti? Ja sinusta tuli Pamauksen jäsen vuotta ennen kuin isästäsi tuli yhdistyksen puheenjohtaja. Olit silloin vain 28-vuotias.

Tuurna: – Kyllä. Luokkatovereita oli jo jäsenenä. Se oli nelkytyheksän vuonna. Jäseninä oli muutama alle kolmekymppinen, mm. Vallerin Iskun mies, moottoripyöräilija Romppanen. Siellä oli myös Valle Resko. Pamauksen kokoukset pidettiin aluksi siinä Karjala-kerhossa, oliko se nyt City-käytävä.. Se oli vähän Karjala-talon edeltäjä. Ohjelma oli samanlaista kuin nykyäänkin: joku piti aina esitelmän, semmosen poliittisen tai taloudellisen tilannenäkemyksen. Kyllä miekin sitten yhden kerran kerroin Finnlinesista.

K: – Sinähän olit metsäteollisuuden palveluksessa. Oliko se vaihe jo takana?

Tuurna: – Meijän (metsäteollisuuden) konttori oli Kulosaaressa. Se on hienoin konttori, mis mie oon koskaan ollu. Se oli tää Tordeenin konttori, luulen että suurimman osan työajasta olin Tordeenilla. Taikka Tordeenihan oli jo silloin livistänyt Ruotsiin.

K: – Oliko Finnlinesin tehtävä kuljettaa paperia, lautaa ja lankkua ja muuta puutavaraa?

Tuurna: – Ei sillon alkuun ihan kaikkea, ei selluloosaa eikä paperia. Myöhemmin tuli Gutzeitin kraftlinerit, se oli uusi artikkeli, jonka Gutzeit piti omissa käsissään eikä päästänyt muita mukaan.

K: – Miun muistissa on yksi erikoinen tapaus ja se koski teidän Finnlinesin laivaa nimeltä Kaipola. Mitä muistat siitä?

Tuurna: – Se toi ensimmäisellä matkallaan Suomeen karjaa, aivan uutta aussi-rotua.

YKSI MIES JA YKSI ÄÄNI: ISÄN ÄÄNI! – VIIHTYISIÄ SKRUUVI-ILTOJA

K: Mitä naisväki tykkäs siitä, että miehet oli niin kauan poissa?

Aarno Pinomaa: – Liikennetarkastaja E. A. Pinomaan, isäni perheessä, oli tapa, et on yksi mies ja yksi ääni. Ja se on isännän ääni. Siihen aikaan se oli minun nähdäkseni hyvin yleistä, että isä koko aika matkusti edestakas sinne ja tänne. Äiti oli aina kotona ja aina alistui kaikkeen. Mainitsisin vielä skruuvi-illat. Skruuvi-porukka kokoontui meille. Viipurin Lauluveikot, jossa isäni oli jonkin aikaa puheenjohtajana (1925-31 ja 1933-37), ovat tehneet satavuotismuistokirjan (1997), ja siinä minä kerron isästäni ja meidän perheestämme asioita, joissa on mainittu muun muas tään skruuvi-porukan koko.

Tuurna: – Minun isäni oli hyvin innokas skruuvaaja kans..

Aarno Pinomaa: – Mut hän ei käyny meillä.

K: – Olisko voinu kuvitella, että siihen aikaan käytäis keskustelua siitä pitääkö naiset ottaa mukaan Pamauksen jäseniksi?

Aarno Pinomaa: – Ei, ei. Ainakaan meillä ei semmosta puhetta koskaan ollu. Sit sanoisin, että vielä nytkin niin kun siihen aikaan, kun kuuluin Pamaukseen, niin sanottiin aina, että naiset eivät voi tulla jäseniksi.

Pekka Pinomaa: – Sie oot kertonu, että ukki saattoi joskus olla koko yön pelaamassa Pamauksen talossa skruuvia, niin että aamulla ennen kuin lähtivät virantoimituksiin ja töihin niin Pamaukseen tilattiin parturi.

Aarno Pinomaa: – Näin se voi olla, mutta on tietysti semmosia kertomuksia, jotka eivät ole nyt enää mielessäni. Mutta juuri silloin, kun Viipurin Lauluveikkojen jäsen Ilmari Inervo, joka haastatteli minua isästäni, niin siihen kirjaan tuli kerrottua sitten kaikkea semmosta.

Ja sanoisin, että syy siihen, että tunnen niin huonosti Viipuria, johtuu siitä, että kun tuli toukokuun viimenen päivä, niin isäukko sanoi, että ”pojat, nyt junaan ja Luumäelle!”. Ja siellä oltiin kolme kuukautta ja kun tuli syyskuun ensimmäinen tai elokuun viimenen päivä, niin ”nyt lähetään Viipuriin, kaikki junaan!” ja tultiin takaisin. Oltiin siis se kolme kuukautta, kesäkuukaudet aina maalla. Ja kun ei ollu polkupyöriä eikä muuta ku raitiovaunu, eikä ollu rahaa raitiovaunuun, niin käveltiin. Tavallinen kävelymatka oli asemalta Klassilliseen lyseoon ja takasin. Ja sen jälkeen Salakkalahteen jäälle pelaamaan jääpalloa.

PAMAUKSEN KOKOUKSET OLIVAT SOPUISIA

K: – Mites sitten täällä Helsingin aikana viiskymmentäluvulla, oliko kerran kuukaudessa mentävä Pamauksen kokoukseen? Et se oli kalenterissa paksulla kynällä merkitty, että nyt on Pamauksen ilta vai mikä oli kokoustahti? Ja miten säännöllistä se osallistuminen oli? Paljonko siellä veljiä oli aina koolla?

Tuurna: – En minä ainakaan siis henkilökohtasesti koskaan tehny mitään merkintöjä siitä, että oli Pamauksen kokous.

K: – Mutta kävit kuitenkin noin säännöllisesti?

Tuurna: – Kyllä.

K: – Oliko siellä vilkasta keskustelua?

Tuurna: – Mie olin isäni auton kulettaja.

K: – Aijaa, jaaha. Oliko siellä ikinä riitaa? Tai väittelyä, oliko siellä erilaisia mielipiteitä? Sanotaan vaikkapa isäsi tilannekatsauksen perusteella, että joku olisi huutanut, että ”ei se noin ole” tai oliko se kovin yksituumaista?

Tuurna: – Kyl mie luulen, et se oli ykstuumasta.

K: – Oliko jäsenillä teidän käsityksen mukaan jotain sellaista kuten verkostoitumista – kuten nykyään sanotaan – että he myös liike-elämässä jotenkin toimivat yhteistyössä tai että solmivat liikeyhteyksiä siellä Pamauksen kautta?

Tuurna: – En tiiä. Pamauksen poikia –kirjaan mie oon aika paljon kirjottanu. Jälkeenpäin huomasin, että aika paljon juuri isästäni.

KAKSIKIELINEN LAPSUUDENKOTI

K: – Mutta oliko sinulla jotain muistoja varustamotoimintaan tai laivausalaan liittyen? Oliko siellä saman alan ihmisiä..?

Tuurna: – Minun harrastuksiin kuulu tää laivahomma. Isäni kerto siitä tenniskaverilleen Kari Lampénille. Kari Lampén oli sitte järjestäny miulle harjotuspaikan. Siellä kävi kaikki ruotsiksi. Ei se minulle niin kovin vaikeeta ollu. Minut otettiin ympäri siel konttorissa ja sanottiin, et ”muistakaa sitte, että tälle herralle ei puhuta suomen sanaa”.

K: – Missä määrin teidän lapsuudenkoti oli kaksikielinen? Vai oliko?

Tuurna: – Kyl meillä harrastettiin sitä ruotsin kieltäki aika tavalla, mutta mie muistelen, että äiti sano, et hänelle saksa oli lähempänä.

K: – Niin, hän oli Hallenbergien sukua. Mut sanotaan, että Pamaus oli suomenkielisten ja suomenmielisten yhdistys ja siinä oli Viipurissa sitten vastakkainasettelu ruotsinkielisten ja Pamauksen joukon välillä.

Aarno Pinomaa: – Sanoisin, että minun ikäluokkani edusti semmosta suomalaista.. Me asuimme asemalla ja katsottiin, että jos tuli joku tiettävästi ruotsinkielinen, niin sitä pitäis lyödä turpiin. Selvyyden vuoks. Mutta se oli vaan ajatuksissa, se ei realistisesti toteutunu. Mutta siihen aikaan oli sellainen asenne sillä ikäluokalla. Kyl mie muistelen, ettei me tapeltu koskaan ruotsalaisten kanssa.

K: – Liikemiehilläkin oli jo Viipurissa ja heillä jatkui vielä Helsingissä oma klubiperinne, kun heil on tää Handelsgillet i Viborg, joka jatkaa vieläkin toimintaansa.

Aarno Pinomaa: – Kylhän se ihan veljesjärjestö on, mutta sotien jälkeisenä aikana ei tainnu olla mitään kummempia yhteyksiä Pamaus-seuran ja näitten Handelsgilletin jäsenten välillä.

Äitini kuului ruotsinkieliseen ompeluseuraan, sillä hän oli hyvin ruotsinkielinen. Hänen sukunimensä oli Appelberg. Heillä puhuttiin aina ruotsia, heidän perheessään. Mutta sitten äitini kuulu Viipurin rautatieläisten naisten ompeluseuraan ja sitä kautta tutustuin sitten täällä Helsingissäkin ruotsinkielisiin perheisiin.

K: – Mites nykyään on Pamaus-seurassa sen perinteen kanssa, että marraskuun viimeisenä päivänä, talvisodan alkamispäivänä, on aina kenraali puhumassa ja ollu ties kuinka kauan. Oliko sillon 50- ja 60-luvulla maanpuolustusnäkökanta esillä Pamauksen toiminnassa jollain lailla?

Aarno Pinomaa: – Meitä oli kolme veljestä, ja me liityimme koko veljessarja Viipurin suojeluskuntaan, mutta Pamaus-nimi ei ollut tuttu ennen kuin tutustuin Hannu Tuurnaan, joka oli luokkatoverini. Kun hän liittyi niin minäkin liityin. Nyt en muista vuosia.

K: – Mutta sinä erosit Pamauksesta, miksi?

Aarno Pinomaa: – Se johtu siitä, että minun työtehtäväni olivat sen verran laajat ettei minulla kerta kaikkiaan ollut aikaa. Minä suunnittelin öljyvarastoja Helsinkiin, Haminaan, Vaasaan, Ouluun ja sitten oli vielä Etelä-Suomen Laiva -yhtiö, jonka laivoista minun täytyi vastata, siis niiden koneistosta, toiminnasta ja korjauksista ja niin edelleen. Minulla ei kerta kaikkiaan – ku piti joskus kotonakin käydä – ollu aikaa.

K: – Eikä muodollista jäsenyyttä sitten oikein ollu kiva pitää yllä.

Aarno Pinomaa: – Niin. Sanoisin, et sillon ku Hannu Tuurnan isä kuoli, niin Salokanteleen Lallin kanssa olimme niinku vieraita miehiä siinä tilaisuudessa. Kun Hannun äiti kuuli, että minä olen insinööri, ni hän sano et ”voi, voi ku minä toivoin niin, et sinusta tulisi lääkäri”.

Tuurna: – Sanoks Sirkku niin vai?

Aarno Pinomaa: – Juu, sano juu.

K: – Oliko tämä Kauko Kovasin, joka oli Pamauksen pitkäaikainen taloudenhoitaja, teille tuttu jo Viipurin ajalta?

Aarno Pinomaa: – Minulle oli, koska hänen setänsä ja serkkunsa Jorma Kovasin oli minun luokkatoverini.

Tuurna: – Ai Jorre? Joka oli jossain Porvoon ulkopuolella opettajana.

Pinomaa: – Kyllä, kyllä juujuu, joo. Hän oli kunnanvaltuuston jäsen ja opettaja.

Tuurna: – Oli opettaja, Kovasimen Jorma?

Aarno Pinomaa: – Jorre, just joo. Hän oli Kauko Kovasimen serkku käsittääkseni. Kovasin on sen verran harvinainen nimi Viipurissa että niiden täytyy olla joko veljesten lapsia tai… Ja hänen, siis Jorma Kovasimen isä oli eläinlääkäri ja uskoisin, et se oli Kauko Kovasimen veli.

Pekka Pinomaa: – Kauko oli syntyny nollayhdeksän eli kymmenen vuotta siua vanhempi. Ja hää valmistu ekonomiks ja oli rakennusyhtiö Pyramidin konttoripäällikkönä.

KARJALA-KESKUSTELU LISÄSI KIINNOSTUSTA PAMAUKSEEN

K: – Onko täs Pamauksen toiminnas ollu teidän mielestä semmosia aikoja, että on vähän tuntunu, että se on laskusuunnassa, että tää pikkuhiljaa hiipuu pois?

Aarno Pinomaa: – Sanoisin, että sillon kun tämä Hannun isä, joka oli Pamauksen puheenjohtaja, voimakas hahmo, niin kun hän kuoli ja juuri tään Salokanteleen Lallin kanssa olimme siellä toteamassa, niin tuntui siltä, että kaikki loppuu tähän. Enkä sen jälkeen en varmaan käyny yhdessäkään Pamauksen tilaisuudessa. Ehkä jollain lailla ajattelin, et kun ei maksa mitään jäsenmaksuja, niin ei se oo mikään porukka missä kannattaa käydä. Ei ollu mitään sellasta rahallista tai muuta säännöllistä kontaktia.

K: – Oliks se niin, että ainaisjäseneks liityttiin sillonkin? Että kertamaksulla lopuksi ikää?

Aarno Pinomaa: – Kyllä. Siitä en oikeen tiedä.. siitä ei ollu puhetta, et ois ollu ainaisjäsen.

K: – Mistä se Pamauksen uusi nousu alko? Miten varhaista se oli? Nythän ainakin jäsenmäärä on erittäin hyvin kehittyny. Kuka sitä oli nostamassa? Jonkunlaisia henkisiä johtajiahan siellä tietysti piti löytyä.

Aarno Pinomaa: – Minul on semmonen käsitys, että kun Pamauksen jäseneksi liittyminen jollain lailla liittyi Karjalaan ja Karjalan menetykseen, niin se antoi oikeuden liittyä Pamauksen jäseneksi ja siitä jäsenmäärän nousu alkoi. Pekkahan sen nyt vois paremmin tietää, mutta minul on semmonen käsitys, että se (Karjala-asia) käynnisti sen jäsenten lisääntymisen.

K: – Siis että nää jälkeläisetkin saivat liittyä? Ettei tarvinnu olla itse syntyny siellä, vaan että kunhan oli, niinku minullaki on, vaan toiselta puolelta sukua, isän sukua sieltä…

Aarno Pinomaa: – Juu, niin et jos jommalta kummalta puolelta voi todistaa olevansa Karjalan poikia niin sanoakseni.

Pekka Pinomaa: – Siis asiahan on näin, et sillon kun miusta tuli seuran sihteeri vuonna kaheksankytseittemän, niin johtokunnas oli aina joku sellanen jäsen, joka tunsi kandidaatin tai kandidaatin sukutaustan. Et ku esiteltiin, minä sihteerinä esittelin jäsenhakemuksia, joku sano aina, et ”aijaa, se on sen poika” tai ”mie tiiän, se on sieltä”.

Ei oo voinu tulla vääriä jäseniä, kun tunnettiin. Ja nythän meil on kaks suosittelijaa oltava edelleenkin.

K: – Jos muistelet semmosta vuosikymmenten mittaan karjalaisissa piireissä tärkeää Karjala-kysymystä eli Karjalan takaisinsaantia, niin minkälaista roolia se on Pamauksessa eri aikoina edustanu?

Aarno Pinomaa: – Heikki Mälkki sanoi, että ”Viipuri saadaan vielä takaisin”. Mie sanoin, että siinä täytyy olla erittäin luja usko jos niin väittää. Ja hän sanoi että ”kuule, kyllä voi ihmeitä tapahtua”. Siihen ei voinu enää sanoa muuta ku että ”niin”.

K: – Erilaisia näkökantoja varmaan on, mutta onks se rikkonu ihmisten välejä, onks se menny kiivaaks joskus?

Aarno Pinomaa: – Ei, ei koskaan. Siel on hyvin sovinnollisesti yleensä keskusteltu vaikka erilaisia mielipiteitä on ollut.

K: – Onko se niin, että jos asiaan suhtautuu liikemiesmäisesti niin pitää olla realismia aina?

Aarno Pinomaa: – Niin. Minä olen aina sanonu olevani realisti ja minä en tällä hetkellä näe muuta kun ihmeitä jos Viipuri saataisiin takaisin.

Matkamuistoja. Viulunsoiton opettelua. Talvisodan alku koulupoikien kokemana. Edustusautolla ajoa 17-vuotiaana.

PAMAUKSEN MATKOILLA

Kysyjä (Nurmi): – Oletteko ollu useita kertoja Pamauksen matkoilla Viipurissa? Millon ensimmäisen kerran, oliks se vasta kuuskymmentäluvulla?

Aarno Pinomaa: – Me oltiin yhteisellä matkalla Hannu Tuurnan kanssa 1986, sen täytyy olla Pamauksen matka. (Pekalle) Siekii olit sillä.

Pekka Pinomaa: – Se oli Viipuri-yhdistyksen matka jossa olit sie (Aarno Pinomaa), mie, Ville (Pinomaa), Hannu (Tuurna) ja Sami (Tuurna). Ja sitte Vinkalo (Ahti Vuorensola) oli ja Mape Sorvali.

Aarno Pinomaa: – Kyllä. Ja sen matkan jälkeen Sorvali soitti minulle ja sanoi että ”mitäs sinä sanosit, jos pojastasi tehtäs Pamauksen sihteeri?” Minä sanoin että en voi toimia mitenkään suosittelijana tämmösessä kysymyksessä.

K: – Niin, jääviyssyistä.

Aarno Pinomaa: – Niin. Siel mukana oli Juutilaisen Terho ja se nyrkkeilijä, eiks se ollu Pentti Lindberg?

Pekka Pinomaa: – Se oli miust kiva matka. Lasse Lund oli mukana mie muistan. En oikeen enää muista kaikkia, mut sen muistan, että tään Hannun kanssa oltiin Viipurissa…

Aarno Pinomaa: – Boris Sirpo harjoitti Tuurnan nuoria, silloin vielä lapsia, eli Maijaa ja Hannua pienen kasvattinsa Vuokko Rastaan kanssa esittämään viuluduettoja pianon säestämänä.

Valitettavasti minäkin olin siellä Siiropin elikkä Sirpon laitoksessa. Ja meil oli hyvät opettajat, mutta oppilas oli huono.

K: – Kaikki eivät ole Heimo Haittoja.

Aarno Pinomaa: — Joo, eikä minusta koskaan tullu viulunsoittajaa…

Tuurna: – Eikä minusta.

Aarno Pinomaa: – Floman oli hyvä viulisti. Seittemän vuotta mieki kans viulua vingutin ja sitte oppikoulun kolmannella luokalla joulutodistukseen, miulla oli niin monta nelosta että, mie sanoin, että ”jos nyt sovitaan sil tavalla että mie lopetan tän viulun vinguttamisen niin siinä tapauksessa mie pääsen vielä suoraan luokalta”. Ja näin tapahtu.

K: – Semmonen sopimus tehtiin.

Aarno Pinomaa: – Joo. Että siihen sitte se miun viulunsoittaminen loppu.

”KUULEMMA RYSSÄ AMPUU… SAATTE NÄHÄ NI KOHTA PILLIT SOI”.

Pekka Pinomaa: – Kerro sie nyt se, kun Ukki kuunteli ryssänradiota sillon kakskytyheksäs marraskuuta illalla ni siul oli esitelmä koulussa ja se…

Aarno Pinomaa: – Joo. Se oli siis marraskuun viimeinen päivä ja aamu, kello oli noin seitsemän kaksikymmentä. Meillä oli kotona kaksi puhelinta. Toinen oli niin sanottu rautatiepuhelin ja toinen oli tämmönen, joka oli kaupungin verkostoon. Se rautatiepuhelin soi aamulla, ja isä vastasi siihen, ja minä kuulin ku hän sanoi että ”no, tulkaa pois ja antakaa sotilaiden hoitaa”. Ja pani sen sit pois ja sanoi, että ”kuulemma ryssä ampuu”. Rajajoel asemapäällikkö soittaa hänelle, ja kun me sitte mentiin kouluun, ni mie sanoin pojille että ”saatte nähdä ni kohta pillit soi”.

Tuurna: – Pekka sano että kaheskymmenesyheksäs päivä mutta oliks se kolmaskymmenes päivä vai?

Aarno Pinomaa: – Joo. No joka tapauksessa pojat sano että ”roskapuhetta”, ja meillähän oli semmonen tapa siellä, että välitunti oli kahdeksan ja yhdeksän välillä, ni mentiin tupakalle. Tupakalla juur oltiin siellä.. Rappusilla kateltiin ko tuli lentokone. Samalla alko pillit huutaa niin sit lähettiin kotiinpäin. Ja seuraukset oli sitte…

Pekka Pinomaa: – Eiks se sanonu, rehtori vielä, että ”sota on alkanu, et menkää kotiinne”?

Aarno Pinomaa: – Ei, ei…

Tuurna: – Lähitte suoraan siit tupakalta?

Aarno Pinomaa: – Myö lähettiin siitä vaan. En minä ainakaan mistään saanu lupaa poistua koulusta. Mie mänin myöski kotiin vaihtamaan vehkeet, suojeluskuntavehkeet ja kiväärit ja sit mie tulin Kannaksenkadulle niin siel oli autokolonna lähdössä, ja Erkki Vouhkonen, joka oli puhelinyhdistyksen semmonen moottoripyörä, niin mie sitte kysyin, että sopiskos että mie liityn mukaan. ”Senkun tulet vaan”. Ja siin oli sitte semmonen kaveri, jolla oli oma Reo, suuri Reo.

K: – Kuorma-auto?

Aarno Pinomaa: – Niin. Siihen mie sitte päädyin ja ensimmäinen yö oltiin kai Uudellakirkolla.

Ja seuraavana päivänä aamulla noustiin aikasin ylös ja mentiin Kivennavalle, Lipolaan. Siellä neuvostolaisliittolaiset lensivät yli, niin mie kai kiväärillä ammuin, yritettiin ampua. Olisko ne kiväärit yltäneet muuta ku puoleen väliin, ehkä.

K: – Se ei ollu kovin järjestäytynyttä rintamalle menoa?

Aarno Pinomaa: – Kun me asuimme asemalla, ja ensimmäiset lentokoneet tulivat, niin meitä huvitti se kun nehän eivät olleet kovin korkealla vaan ehkä kolmensadan tai korkeintaan neljänsadan metrin korkeudessa. Ja kun ne puottivat pommit, niin ne meni kaikki aseman pohjoispuolelle.

K: – Papulan puolelle?

Aarno Pinomaa: – Niin, Papulan puolelle. Ja sieltä roiskahti vaan mutaa ..

K: – Tuohan on aika pelottava tilanne, kun tietää, että rautatieasema on kuitenkin tärkeimpiä pommituskohteita.

Aarno Pinomaa: – Ne eivät osuneet silloin yhtään, mutta sitten kun se Perkjärven tai että missä se nyt oli se tykki, joka ampu…

Tuurna: – Aavetykki.

Aarno Pinomaa: – Niin. Isäukon konttoriin putosi ensimmäinen laukaus ja teki kyl pahaa jälkeä.

AJOKORTTI 17-VUOTIAANA

K: – Isäs oli kaupunginjohtaja, mutta hän oli myöskin vanha upseeri, niin miten hänen tehtävänsä muuttu sillä silmänräpäyksellä, kun tuli tieto että…?

Tuurna: – Kyl me luultavasti sitte jouluna nähtiin ensimmäisen kerran. Et mie olin tota autokomppanian jäsen, ja hää oli kaupunginjohtaja, niin et meiän tiet kovasti erosi …

K: – Onko kysymys talvisodasta vai?

Tuurna: – Talvisodasta. Joo.

Aarno Pinomaa: – Et jouluna vasta?

Tuurna: – Mie muistelen, että meillä olis ollu jouluna joku tapaaminen.

Aarno Pinomaa: – Kävit sie kotona viel sen jälkeen?

Tuurna: – Se oli viimenen kerta.

Aarno Pinomaa: – Minulla oli onnea, et veljeni, joka oli siihen aikaan jo vänrikki, niin hän tunsi Viipurin komendantinvirastossa auto-osastossa miehen ja sanoi että ”mie oon soittanu sille äijälle, mene sinne niin he antaa siulle auton”. Koska miul oli ajokortti olemas, joka oli aikanaan harvinaista, ku me olin juuri täyttänyt yhdeksäntoista ja ollu kutsunnassa ja miul oli oikeus saada (se) kahdeksantoistavuotiaana.

Tuurna: – Mut miul on seitsentoistvuotiaana jo erikoisluvalla presidentin allekirjottama lupa suorittaa ajotutkinta ja saada ajokortti.

K: – Oliko se tuttu presidentti, teillähän kävi mm. Relander?

Tuurna: – Relanderi tietysti oli ollu siellä jo vanhempaa polvea, mutta Svinhufvudit ja muut että, se oli presidentin lupa se.

Joka tapaukses minä sain sieltä Hansmannin. Se oli hieno edustusauto, joka annettiin minulle, ja sitä minä ajoin kolme kuukautta kunnes ilmotettiin, et ryssä on määränny kotiutettavaks koko… Ryssähän anto semmosia määräyksiä, että joukot on kotiutettava.

K: Teil oli kuitenkin monenlaisia liikemiehiä ja tehtailijoita ja muita porukassa, kävitteks te katsomassa heidän laitoksiaan, näitä Pamaus-veljien?

Aarno Pinomaa: – Käytiin muun muassa Turussa. Siel oli, oliks se Smandin leipomo, se oli siirtyny Turkuun. Se oli Viipurista lähtöisin oleva leipomo.

K: – Kun on liikemiesklubi niin kylhän siihen liittyy myöskin se, että ruokkii jotain toimintaa, että siitä on vähän hyötyä. Onks teillä ollu tästä viipurilaisesta veljespiiristä ja kontakteista ihan arkisissa työtoimissanne hyötyä?

Tuurna: – Niistä isän kavereista muun muassa tää Viipurin urheilijoiden Haaksi, Lauri Haaksi. Isän autolla ajoimme Viipurista Tampereelle vuonna kolkytkaks, mie muistan. Juuri ennen olympialaisia.

K: – Los Angeles?

Tuurna: – Ja siel oli kilpailut, jota me seurasimme. Ja mie muistan, et se olis ollu kakspäivänen juttu ja oisko se ollu jonkinlainen karsintakilpailu taikka joku semmonen ja Iso-Holloo oltiin tapaamassa, käytiin kattomassa niitä tähtiä, niin Iso-Hollon varpailla oli

piikkarit. Ja et hää siinä vaiheessa liikkas. Ja sitte Matti Järvisen keihäs tipahti ajanottajien korokkeelle, ko siin oli se porras, missä ne ukot istu Pyynikin urheilukentällä Tampereella.

HIRVEÄ VAUHTI AUTOLLA: KUUTTAKYMPPIÄ TUNNISSA

Aarno Pinomaa: – Mie muistelen, että automatka oli vielä siinä vaiheessa semmonen, että siellä joitakin veräjiä avattiin ja siel oli aina lapset avaamassa niitä ja saivat pikkurahoja.

Ja marjoja, joita ne oli keränneet, saivat myytyä.

Ku mentiin Luumäelle Kouvolan jälkeen niin maantie meni junaradan yli seitsemän kertaa. Kaikki puomit oli kiinni ja markkoja annettiin. Nikkelimarkkoja, kuparimarkkoja. Pojat avas ja sit pani kiinni ja sit sanottiin et ”ne ois täytyny olla auki” mut ne pojat pani tahallaan kiinni.. rahasti. Siin oli seitsemän käytävää ku tultiin Luumäelle Kaipiaisista, Tultiin hirveetä vauhtii, ihan kuuttakymppiä ajettiin. Se oli ”hirveä vauhti”.

Pekka Pinomaa: – Sillon ku isä meni Polttoaineosuuskuntaan töihin ja sai joskus sieltä Mersun sataseittemänkymmentä veen, viiskytluvun alussa, niin Utin suora oli anoa missä pääsi yli satasta. Sataakymmentä, mutta muuten oli kuuden- ja kaheksankympin välillä mittari.

K: – Onks järjestötoiminta teille ollu yleisemmin harrastuksena?

Aarno Pinomaa: – Sanoisin, että valitettavasti ei.

K: – Niin että työ otti niin paljon aikaa.

Aarno Pinomaa: – Niin, minulle ainoastaan moottorivenekerhoon kuuluminen.

K: – Mikä kerho se oli?

Aarno Pinomaa: – Se oli Helsingin moottorivenekerho, joka oli siinä Liisankadun päässä.

Tuurna: – Mie olin myös Brändö Seglareissa ja Merenkävijöissä, kummassaki jäsen.

PAMAUKSEN VIERASKIRJAN KATSELU TUO MUISTOJA

K: – Sinun isäshän oli varmaan hyvin monessa mukana.

Tuurna: – Oli, kyllä.

K: – Sieltä löyty näistä Pamauksen papereista semmonenki, mikä se Kauko Kovasimen yks yhteisö oli, Viipurin teknillinen seura – en tiedä miten kauan semmonen on mahtanu elää ja toimia – että sil on ollu jotain lahjotusvarojakin.. Näitä nyt varmaan on joka isos kaupungis näitä teknillisiä seuroja. Mutta se jatko vielä Helsingissä toimintaansa.

Pekka Pinomaa: – Mut aatelkaas ku tää löyty Kovasimen jäämistöstä, käsinkirjotettu pöytäkirja jossa sanotaan: ”Pöytäkirja pidetty Pamaus-seuran johtokunnan kokouksessa kuudes helmikuuta kolkytkaks, jossa olivat läsnä herrat M. A. Wilska, E. Hevonpää, Vilho Pentikäinen, A. Harjanne, F. R. Suomalainen ja Heikki Lund”. Kolkytkaks, ni siit on kohta kaheksankymmentä vuotta.

Tuurna: – Ei ollu ykskään niistä nimistä tuttu.

K: – Sen verran vielä Pamaus-asioihin, että ootteko te kumpikaan nyt harrastanu aktiivista jäsenhankintaa ja suositellu..?

Tuurna: – Ei, en mie usko et…

Aarno Pinomaa: – Jokuhan tietysti tätä työtä teki, koska se ei vallan romahtanu missään vaiheessa se jäsenmäärä.

Pekka Pinomaa: — Kerro Sommarin Pellestä (Pehr), häähän oli puheenjohtaja.

Aarno Pinomaa: – Minun äitini ja Pelle Sommarin äiti olivat luokkatovereita. Gretel oli Pellen äiti ja Ukko-Pekka Svinhufvudin tytär.

Pelle oli syntyny viistoista ja Gretel oli syntyny yheksänkytkaks, ei vaan yheksänkytyks.

Tuurna: – Niin, mie olin hämmästyny, ku mie totesin, et hää oli ollu maajoukoissa. Mie luulin et hää oli lentäjänä saanut palohaavoja naamaan.

Pekka Pinomaa: – Maajoukoissa, pioneeriupseerina. Miina purettaessa räjähti ja sen vieres oleva mies kuoli, ja Pelle oli pitkään, melkein välirauhan ajan sotasairaalassa, ja sit ei enää rintamapalvelukseen voitu laittaa. Tässä hänen kuvansa nyt sit on, mut tässä se tummuus ei näy, mut hää oli aivan mustelmil, ruudinjälkiä. Häntä paikattiin toista vuotta, ulkomaillakin.

Tuurna: – Kyllä mie muistan nähneeni hänet ja se on tapahtunut tietysti Pamauksen kokouksessa, mutta siihen aikaan ei tullut tätä selvitystä. Ihmeteltiin vaan että mikähän on käyny kasvoihin.

K: – Minä katselin tuota Pamauksen vieraskirjaa, niin Oskar Merikantokin siellä on.

Tuurna: – Ai Merikanto. Oskari Merikanto. Aarre Merikanto on miun kummisetä.

K: – Se oli Aarre Merikantokin siellä kirjassa.

K: – Hannu, ku sulla oli sukulaisia ja sukujuuriakin Länsi-Suomessa ja matkustelit, niin erottiko viipurilaisen elämänmuodon tai mentaliteetin länsisuomalaisesta?

Tuurna: – En mä usko, että siinä mitään mentaliteettieroja on. Minun isänisällä oli veli, joka oli häntä vanhempi, sai Tampereelta Kaarilan kartanon hoitaakseen ja sen kartanon lähellä oleva kadun nimi, Tuurnankatu, on miun suvun mukaan annettu.

K: – Sinun isäs ei enää ehkä jatkosodan jälkeen käyny kertaakaan Viipurissa, vai kävikö?

Tuurna: – Isä ei käyny yhtään kertaa.

K: – Minkä ikänen hän oli kuollessaan?

Tuurna: – Kaheksankytkaks. Hän aina skroppaili sillee, et hänel on suvun ennätys, et suvus ei siihen aikaan tultu niin vanhoiksi. Mä koht täytän yheksänkymmentä.

Aarno Pinomaa: – Kun mie olin Pekan lapsenlapsen ristiäisissä viime viikon lauantaina, niin sanoin Pekan pojalle et ”älä tule näin vanhaks”, ni hän sano et ”minkä takia?”, niin mie sanoin, että ”kun ei pysty mitään tekemään ja kun ainoa, mitä voi tehdä, on nostaa eläkettä. Se on elämäntehtävänä aivan turhanpäivänen juttu”.

Tuurna: – Mut siullaha kuitenkin järki juoksee, sie katot jalkapalloa, oot henkisesti viree, vaikka oot yheksänkytyksvuotias.

Aarno Pinomaa: – Voihan nyt iloita lapsenlapsenlapsista.