26 joulu Kaarlo Marjanen – osuustoimintamies ja viipurilaisuuden vaalija
Toimittanut Leo Karetvaara
Venäläisten kauppapuodeista suomalaiseen osuustoimintaan – Venäjän ajasta vaikeiden aikojen kautta menestyvään Suomeen
Kaarlo Marjanen syntyi Huittisissa, Satakunnassa, mutta piti itseään viipurilaisena, sillä vuonna 1899, hänen ollessaan vajaat kaksi vuotta vanha, hänen vanhempansa muuttivat Viipuriin. Tuohon maailmanaikaan oli harvinaista, että olisi muutettu maan toiselta laidalta toiselle.
Muuton alkusyy oli se, että Marjasen isä joutui muiden miesten tapaan arvannostoon – kuten kutsuntoja nimitettiin – ja arpa määräsi hänet vakinaiseen palvelukseen. Palvelusajan pituus oli Venäjän armeijassa tuolloin kolme vuotta.
Please add some images to your set
Kaarlo Marjanen kertoo isästään:
”Isäni, kuten kaikki nuoret miehet, joutui vuonna 1892 arvannostoon. Palveluspaikaksi määrättiin Suomen Kaartin Pataljoona. Miehistö siihen valittiin hyvin huolella, piti olla sekä henkisesti että fyysisesti hyvin kehittyneitä, ryhdikkäitä miehiä. Pituuden piti olla vähintään 3 kyynärää. Isäni täytti nuo vaaditut ehdot, pituuskin oli 3 kyynärää ja 1 ½ tuumaa eli 182 cm.
Kaartin Pataljoonassa hänet määrättiin Hänen Majesteettinsa henkivartiokomppaniaan. Henkivartiokomppanian pitäminen oli siis suotu tuolle kuuluisalle pataljoonalle. Suomen Kaarti lähti joka kevät toukokuun alussa Helsingistä suurin juhlallisuuksin Pietariin Krasnoij Selon leirille ja palasi aina syyskuun lopussa Helsinkiin.
Isäni joutui siis suhteellisen lähelle Viipuria, jossa kaartilaiset usein viettivät viikonloppulomiaan. Isäni ihastui kovasti Viipuriin ja kertoi päättäneensä, että tänne hän vielä joskus lopullisesti muuttaa. Vuonna 1896 hän vapautui asepalveluksesta, palasi kotiseudulleen Huittisiin ja meni naimisiin. Mutta Viipuri oli aina mielessä, kunnes vuonna 1899 hän haki Viipurin poliisilaitoksen palvelukseen, johon hänet Suomen Kaartin ja Keisarin Henkivartiokomppanian aliupseerina heti hyväksyttiin. Perheemme Viipuriin muuton myötä minusta tuli toisella ikävuodellani mielestäni täysi viipurilainen.”
Lapsuusajan mieluisimmat muistot: isän kunniamerkit, joulut, Hoosiannat
Marjanen kertoo, että hänen varhaisimmat muistonsa ovat ehkä ikävuosilta kolme, neljä.
”Erityisesti on jäänyt mieleeni isäni kertomukset Suomen Kaartissa palveluksestaan Pietarissa, Krasnoij Selon leirielämästä ja siitä kuinka Keisari Aleksanteri III (kuoli v. 1894) ja hänen jälkeensä poikansa Nikolai II kävivät joka kesä tervehtimässä Suomen Kaartia ja kuinka nämä aina käydessään kiittelivät Kaartia jakaen parhaille miehille kunniamerkkejä hyvistä ampumasuorituksista.
Muistan vieläkin kuinka pikkupoikana usein hypistelin käsissäni noita Keisarin kädestä isäni saamia kunniamerkkejä. Olin todella ylpeä isästäni – kukapa pikkupoika ei olisi isästään ylpeä. Kun ikävuosia karttui ja sain käteeni Vänrikki Stoolin tarinat, niin korvissani alkoi lakkaamatta soida Sotilaspojan sävelet: Mun isän oli sotamies….
Äitini oli perheestään huolehtiva syvästi uskonnollinen ihminen. Siitä kai johtui, että hän pienenä ollessani usein puhui siitä kuinka minusta tulee suurena pappi. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Yhtä lailla ovat jääneet mieleeni lapsuuteni joulut, niiden odotus ja joulun viettäminen joulupukkeineen, lahjoineen, jouluaterioineen ja muine joulunviettoon liittyvine riemuineen. Kun sekä äitini että isäni kasvattivat minua isänmaalliseen henkeen, olen siitä heille hyvin kiitollinen.
Lyseon ajoilta on jäänyt mieleeni vuosien 1909 ja 1910 joulut. Noiden luokkien pojat liitettiin Agricolan kirkkokuoroon, jolloin me sekä Adventtina että jouluaamuna kuoron kanssa lauloimme juhlavaa Hoosianna-laulua. Sekä harjoituksia että esityksiä johti Emil Sivori, tunnettu viipurilainen urkuri, kuoromies ja musiikkitaiteilija. Nuo Adventti- ja jouluesiintymiset Agricolan kirkon urkulehterillä olivat mielestäni niin valtavia juhlahetkiä, että en ole niitä koskaan unohtanut. Mieleni herkistyy vieläkin, kun ne muistuvat mieleeni.
Asuimme aluksi Aninan kaupunginosassa, mutta jo vuonna 1908 vanhempani varasivat tontin vastaperustetusta esikaupungista Loikkasesta ja rakensivat sinne talon; talo oli kaupungisosan kuudes. Myöhemmin sinne muutti Vidingien perhe. Minua nuorempi Paavo Viding oli 3-4-vuotias. He tulivat naapurimme ajuri Räsäsen taloon ja siitä käsin rakensivat oman talon. Paavon (tulevan SOK:n pääjohtajan ja vuorineuvoksen) isä oli verhoilija ja äiti kätilö. Tämä kätilönaapuri toi minulle aikoinaan kaksi veljeä ja sisaren. Naapurin lapsina leikimme – ja tappelimmekin keskenään, kuten naapurin pojat aina. Vidingin veljeksiä oli lopulta kuusi. Minä olin meidän neljästä veljeksestä vanhin.”
Kosmopoliittinen kaupunki – Venäläisen kaupanteon romantiikkaa
”Lapsuuteni ja nuoruuteni aikana Viipuri oli kosmopoliittinen kaupunki. Siellä oli paljon saksalaisia ja juutalaisia kauppiasperheitä, mutta varsinkin venäläisiä kauppiaita Viipurissa ja yleensä Kannaksella oli hyvin paljon. Myös Pietarin läheisyys ja Kannaksen väestö löi oman leimansa katukuvaan.
Kaupanteossa oli aivan oma romantiikkansa. Venäläinen kauppias itse istui puodissa korkealla jakkaralla pulpetin takana ja valvoi miten kaupanteko sujui, merkitsi velaksimyynnit kirjaan ja peri saatavia.
Prikassikat tekivät kauppaa. Pervoi prikaasik (ensimmäinen eli vanhempi myyjä) valvoi nuorenpien suorittamaa punnitusta, laskutoimituksia ja niin edelleen.
Kaikkien oli opittava käyttämään helmitaulua, joka oli aina tiskillä myyjien saatavilla.
Kauppiaalla oli lakkaamatta pulpetillaan samovaari kuumana ja aina tsuojustakana edessään. Myös prikassikat veivät asiakkaita takahuoneeseen tsuojulle.
Mutta Viipuriin alkoi entistä enemmän vähitellen ilmestyä suomalaisia kauppiaita. Monilla heistä oli puotituvat pitempään viipyviä maalaisia varten, puotituvissa he yöpyivät eväineen. Hevosia varten oli pihoissa erityiset hevoskatokset.
Velkakauppa oli hyvin yleistä. Sen varjolla kauppiaat tekivät siihen aikaan paljon syntiä.
Koska Viipurissa ei ollut kaikkialla sähköä kaikissa liikkeissä myytiin petroolia eli kirassia kuten Viipurissa ja Kannaksella sanottiin.
Myymälässä oli ostajien puolella sillitynnöri ja kaksikin eri merkkiä valittavana, oli nuorakiepit ja hevosenkenkätangot. Saviastioita myytiin paljon, ne olivatkin posliinisia huomattavasti halvempia.
Olen ostanut ja myynyt monta monituista hevoskuormallista Kyyrölän potteja. Muolaan Kyyrölä oli hyvin tunnettu saviastioistaan. Muolaan miesten kanssa kaupanteko oli hauskaa. Mies ajoi pihaan, kiinnitti hevosensa, tuli kauppaan ja jos en ollut näkösällä kysyi apulaisilta – tuttuja kun vanhastaan oltiin: ”A mis on pervoi prikaasik?”
Kun tulin ja oli tervehditty, Kyyrölän mies kysyi: ”A kuomasein, ostast sie nyt miu pottikuormain?” Tähän tein vastakysymyksen: ”A mitäpä kuormassais nyt on?” Vastaus oli: ”On sauv vattii, kivpottii, kissakuppii, kukkopillii, on ruuskaa, on taikinaa, kuksinaa, sukunaa, on kukkaruukkuu – kaikkii on, mitä perrees tarvitaa. Kons mitä ei oo, sitä ei tarvitakkaa.”
Kuormaa penkomalla, tarkastelemalla ja arvioimalla usein tehtiin urakkakauppa. Astiat oli pakattu olkien väliin. Kun silmä tottui näitä kuormia arvostelemaan, niin molemmat oltiin tyytyväisiä vielä jälkeenpäinkin.”
Venäläistämispolitiikka voimissaan
Venäläistämispolitiikka vuosisadan alussa oli hyvin voimakasta. Ajat ovat jääneet hyvin Marjasen mieleen:
”Muistan monet suomalaisten mielenosoitukset venäläisten vallanpitäjien mielivaltaa vastaan ja kuinka venäläiset kasakat patukoivat ja ajoivat ratsuillaan ihmisten päälle.
Muistan aivan elävästi, kun olin Viipurin asemalla seuraamassa, kun Viipurin Hovioikeuden jäsenet – kieltäydyttyään ns. yhdenvertaisuuslakia noudattamasta – vietiin Pietariin, Krestyn vankilaan.
Nuo ajat olivat kauheita. Venäläisvaatimuksissa mentiin niin pitkälle, että oppikouluissakin, mm. Suomalaisessa Realilyseossa, jota kävin, määrättiin venäjän kielen opettamiseen otettavaksi kuusi viikkotuntia aikaisemman neljän sijasta. Koulumme naapurissa oli venäläinen kimnaasi, jonka pojilla oli kiiltävänappinen formupuku. Me haukuimme kimnaasilaisia ”tinskiksi” ja ja väliin annoimme niille selkäsaunat. He puolestaan haukkuivat meitä ”tsuhniksi”.
Levoton vuosi 1917
”Jo ennen varsinaisen sodan alkamista olivat olot Viipurissa vuoden 1917 loppukuukausina hyvin levottomat. Punakaartilaiset liikehtivät, ahdistelivat porvareiksi epäileviään, järjestivät lakkoja jne.
Järkyttäväksi tapaukseksi vuoden 1917 lopulla jäi mieleeni tehtailija Matti Pietisen murha omalla tehtaallaan, kun punaiset suurella joukolla tunkeutuivat sinne ja aikansa mellastettuaan tappoivat tehtailijan.
Kun sitten tuona ns. tammisunnuntaina, 28. päivänä tammikuuta 1918 sota varsinaisesti alkoi joutui Viipuri heti ympäristöineen täydelliseen saarrokseen. Sinne ei päässyt kukaan eikä sieltä pois. Talvi elettiin kokonaan valheellisessa ilmapiirissä ja huhupuheiden varassa. Ihmisiä epäiltiin ja vähääkään maltillisia syytettiin lahtareiksi.
Olin tuolloin Viipurin osuusliikkeen myymälänhoitajana Pototskin talossa Rautatienkadun ja Karjalankadun kulmassa. Viereisessä talossa Hotelli Continenthalin huoneistoon oli sijoitettuna punaisten esikunta. Muiden mukana minut kutsuttiin useita kertoja kuulusteltavaksi. Syytettiin milloin mistäkin epälojaalisuudesta punaista toimintaa kohtaan.
Koko nuoruuteni olin aktiivisesti ollut mukana Loikkasen nuorisoseuratyössä. Nuorisoseura-aatetta ja -toimintaa punaiset pitivät lahtarien hommana. Samoin edustamaani urheiluseura Rientoa. Ellei minulla olisi ollut hoidettavanani kaupungin tärkeintä elintarvikkeiden jakelumyymälää, enpä osaa sanoa kuinka minulle olisi voinut noissa oloissa käydäkään.
Kerran minut kutsuttiin Eliaankadun ja Pietarinkadun kulmauksessa Kushakoffin talossa olevaan esikuntaan, josta käsin valvottiin kaupungin elintarvikejakelua. Siellä esitettiin, että minun olisi otettava vastaan kaupungin elintarvikepäällikön tehtävät. Panin vastaan sanoen, että enhän minä sellaiseen jouda, minullahan on hoidossani kaupungin tärkein jakelumyymälä. Sanoivat, että kyllähän täällä pöydän takana pystyy istumaan mies kuin mies, onhan meillä maaherranakin veturinkuljettaja Loikkasesta ja hyvinhän hän tuntuu pärjäävän. Sanoin, että jos minä jätän paikkani niin kyllä jakelut ja tilitykset menevät sekaisin. Mistäpä panette sopivan miehen tilalleni, kaikkihan ovat rintamalla. Ja niin lopulta kävi, etten joutunut tuohon punaisten tehtävään.
Tuon ajan punaisesta Viipurista muistan paljon kaameita yksityiskohtia, niin kuin senkin, kun suuri joukko huomattavia ja arvostettuja viipurilaisia lääninvankilassa kapinan loppupäivinä koottiin kopeista vankilan käytäville ja ilman muuta ammuttiin kuoliaiksi.
Kokio talven aikana Viipurista ei ollut mitään mahdollisuuksia poispääsyyn. Olin lopulta niin
uupunut ja kyllästynyt, että kun huhtikuun viimeisinä päivinä kaupunki tuli vallatuksi, niin heti arkena Vapun jälkeen menin Neitsytniemelle Pyhän Annan torin laidassa olevaan parooni Menthin palatsiin juuri sijoitettuun Jääkäritykistöprikaatin esikuntaan pyrkimään asepalvelukseen. Minut hyväksyttiin alaikäisenä ja vapaaehtoisena tykkimieheksi. Samalla erosin KK:hon liittyneestä ja joulukuun 7. päivänä 1917 SOK:sta erotetusta Viipurin Osuusliikkeestä.
Venäjän vilja-aitasta riitti Suomellekin – Kahviin pantiin sikuria
1900-luvun alussa ennen ensimmäistä maailmansotaa ei Suomessa ollut paljon omaa teollisuutta ja kulutustavaroita tuotiin ulkomailta huomattavasti lähinnä Venäjältä, josta tuotiin myös viljaa.
”Viljan viljely oli vähäistä, vehnää ei viljelty ollenkaan. Venäjältä tuotiin erinomaisia Reinike-granular ja Smit-granular -vehnäjauhoja hienoissa pellavaisissa viiden buudan (vanha venäläinen mittayksikkö puuta: 40 Venäjän naulaa eli 16,38 kg) ja yhden sekä puolen buudan säkeissä. Myös Baskirovan myllyn tuotteet olivat erinomaisia.
Vehnäjauhoja tuotiin myös Englannista ja Amerikasta. Englannista tuotiin Gold Medal granular ja Amerikasta Diamant granular -merkkisiä jauhoja.
Venäläiset Obdirnaja-ruisjauhot olivat hyvin korkealuokkaista tavaraa. Ruislestyjauhot tuotettiin Puolasta, jotka siellä Suomea varten pakattiin Tivoli-merkillä varustettuihin säkkeihin. Kun myllyteollisuutta ei ollut myös kaurasuurimot eli litistetyt, ”manglatut kauraryynit”, tuotava ulkoa. Ne tuotiin Amerikasta ja Ruotsista. Amerikasta tuotujen nimi oli Acco ja Ruotsista tuotujen Svea. Suurimo (suurima) -nimi keksittiin vasta myöhemmin.
Syöttökauraa tuotiin valtavia määriä Venäjältä. Se tuli joko irrallaan rautatievaunuissa tai viiden buudan niinikuleissa.
Pelkästä kahvista ei siihen aikaan juuri kukaan kahvia keittänyt, vaan siihen piti olla jatkoksi sikuria. Se tuotiin Latviasta. Se oli sinisissä pyöreissä yhden naulan paketeissa ja nimeltään Riigan sikuria. Huomattavasti myöhemmin tulivat kauppaan kotimaiset Pietarsaaren ja Tienhaaran sikurit samanlaisiin sinisiin paketteihin pakattuina, mutta pitkään emännät olivat tarkkoja, että Riigan sikuria sen piti olla.
Teetä juotiin Viipurissa ja Kannaksella paljon ja myös pietarilaiset veivät sitä mukanaan kotiinsa. Niinpä Viipuriin syntyikin useita teen pakkaamoita. Huomattavimmat niistä olivat: J.Hallenbergin, Sergejeffin pojat ja Kumpp., P.J.Pesosen ja Häkli, Lallukka ja Kumpp. pakkaamot.
Erlaisia tuoreita hedelmiä tuotiin Etelä-Venäjältä, niillä olikin hyvä menekki. Vanhaan aikaan, kun venäläisiä oli Viipurissa paljon, oli huomattavana artikkelina myös Boosliemasla. Tavara tuli Venäjältä tynnöreissä. Se olisi nykykielen mukaan eräänlaista ruokaöljyä, mutta tuo silloinen Boosliemasla oli tuoksultaan minulle vastenmielistä. Venäläisille se oli suurta herkkua.”
Teollisia tuotteita Venäjältä ja Suomesta
”Gusnitsofin tehtaalta Pietarista tuotiin posliini. Arabian tehdashan tuolloin aloitteli toimintaansa ja ymmärrettävästi tuotanto oli hyvin vaatimatonta. Gusnitsofin posliini olikin tunnettua hienoa ja hyvää tavaraa.
Kaikki sementti tuotiin Virosta 180 kilon puuastioissa. Niiden käsittely oli hyvin työlästä.
.
Erityisesti on mieleeni jäänyt Venäjältä tuotu pikimusta kärrynrasva. Se oli pakattu eri kokoisiin, tiiliskiven muotoisiin puurasioihin. Kun rasva pursusi rakosista laatikon päälle, silloin sen käsittely vastenmielistä.
Jos halusi tiskimiehenä menestyä alallaan tuli pystyä palvelemaan venäjän kielellä asiakkaita. Lyseossa olin oppinut nuo kummalliset venäläiset kirjaimet, olin lukenut kielioppia ja osasin ääntää ja lukea tekstiä. Kerran vuonna 1914 liikkeemme johtaja Armas Helle – hän oli eräs osuuskauppaliike Auran veljeksistä – kutsui minut luokseen ja sanoi, että hän on ”pannut merkille, että te lausutte hyvin venäjän kieltä ja aika lailla pärjäätte venäläisten kanssa”. Hän ”halusi vain kiittää ja kehottaa teitä jatkuvasti kiinnittämään huomiota kielen oppimiseen”. Tuollainen tunnustus teki hyvää nuorelle miehelle ja mahdollisuuksien mukaan koetin noudattaa hänen neuvoaan.
Olihan Viipurissa jotain omastakin takaa, teollisuuttakin. Oli Kelkkalan tulitikkutehdas, Havin Saippuatehdas, Yhdysoluttehdas ja Sergejeffin oluttehdas, Papulassa oli Nevskin Kynttilätehdas ja Sergejeffin Tupakkatehdas.
Kannakselainen pienteollisuus valmisti mielenkiintoisia myyntiartikkeleita: Kurkijoen vempeleet ja hevospiiskat; piiskoja myytiin paljon, ne kun usein putoilivat ja hävisivät ja piiska piti aina olla mukana. Rantasalmelta tulivat kirjavat ja komeat letkuvarsipiiput. Mainitsen vielä Rantasalmen rukkaset, Kirvun, Parikkalan ja Vuosalmen huopikkaat. Valkjärvi oli hyvin tunnettu ajopeleistään, erikoisesti kiesit ja kirkkoreet olivat kuuluisia.”
Viipurilaisia kauppiaita ja kauppaliikkeitä
”Vuosisadan alusta muistuvat mieleen seuraavat kauppaliikkeet. Sergejeffin Pojat ja Kumpp., Sokka ja Kopra, Rickhard & Co., F.Schavaronkoff., Matti Ruponen, Matti Orava, E.Sellgrenin rautakauppa, Starckjohan ja Kumpp., Rautakauppa Ahjo, Damian Markeloff, Sofia Zeiberg, Gorushin,, J.Hallenberg, P.J.Pesonen, J.L.Grönroos; Häkli, Lallukka ja Kumpp.
Ensimmäisen maailmansodan aikana kuvaan tulivat mukaan mm. Savo-Karjalan Tukkuliike (Kesko), Svarström & Drockila, Paajanen ja Karkiainen, Jaakko Leskinen, O/y Hansa, Tehdas ja Kauppa O/y, Talikka ja Karhulaakso, Karjalaisten Kauppa O/y, Kalle Tolvanen, Jalmari Sairanen, Appelgvist ja Hamunen.
Edellä luetelluista miehistä monet olivat mielenkiintoisia ja jopa erikoisia persoonallisuuksia. Kaikki he olivat todellisia kauppamiehiä. Melkein kaikkien kanssa jouduin henkilökohtaisiin kosketuksiin.
Lähin naapurini Rautatienkatu 3:ssa oli kauppias Schataloff. Hän oli suuri hedelmäkauppias, tuotti paljon tavaraa Krimiltä ja muualta Etelä-Venäjältä. Ukko ei hievahtanutkaan pulpettinsa takaa tsuojulasin äärestä. Koskaan en kuullut häneltä yhtä ainutta suomen sanaa. Kerran kysyin häneltä: ”Kak vui gavariitte ni skoljko pa finski?” eli puhutteko te yhtään suomea. ”Ei, ei, en minä puhu suomea, minä puhun vain venäjää.” ”Pa tsemoo?” Minkä tähden? ”Jaa nie hotsit gavarii pa finski”, en minä halua puhua suomea. Panin asian nauruksi ja lopetin ”Ah kak vuij nie horosie tselovek”, tehän olette paha mies.”
Osuuskaupat herättivät vastustusta yksityiskauppiaissa
”Kun osuuskauppoja alettiin perustaa Viipuriin ja Karjalaan suhtautuivat monet kauppiaista niihin suorastaan vihamielisesti eikä tullut kysymykseenkään, että he olisivat myöntäneet osuuskaupoille luottoa. Mutta oli Viipurissa yksi poikkeus, kauppias Schavaronkoff. Hänellä oli vanhassa kaupungissa Katariinankadun mäellä tukku- ja vähittäiskauppa. Aluksi Viipurissa toimi eri kaupunginosissa neljä eri osuuskauppaa, jotka kaikki ennen pitkää joutuivat lopettamaan toimintansa. Niiden tilalle perustettiin vuonna 1908 Viipurin Osuusliike. SOK:n tavaraliike oli aloittanut toimintansa vasta pari vuotta aikaisemmin, joten SOK:n toimituskyky oli aluksi luonnollisesti heikkoa. Mutta liikkeen, joka starttasi kuudella myymälällä, piti saada luottoa jostain. Ja sitä suostui ensimmäisenä antamaan tuo venäläinen tukku- ja vähittäiskauppias Schavaronkoff. Vähitellen muutkin, yksi ja toinen ryhtyi antamaan luottoa osuuskaupalle.
Schavaronkoff oli jo vanha mies ja muutaman vuoden kuluttua hän vetäytyi kauppahommistaan syrjään luovuttaen liikkeensä pojilleen. Hän omisti myös laajan kiinteistön Vaasan- ja Torkkelinkatujen kulmassa, jossa hän harjoitti Viipurin laajinta saunaliikettä jääden nyt hoitamaan sen toimintaa. Vuonna 1918 – olin silloin jo Viipurin Ol:n palveluksessa – ukko täytti 75 vuotta. Tuolloin hänelle ansioistaan myönnettiin kauppaneuvoksen arvonimi. Oli luonnollista, että Viipurin Ol:n silloinen johtaja Pekka Hamunen ja hallituksen puheenjohtaja Heikki Toivonen halusivat myös muistaa ukkoa.
Herrat menivät kukkiensa kanssa päivänsankaria onnittelemaan. Toivonen piti onnittelupuheen. Erityisesti hän muisteli osuusliikkeen perustamisvaihetta ja sitä arvokasta luottamusta ja tukea, jota liike silloin sai päivänsankarin puolelta. Lopuksi hän onnitteli sankaria kauppaneuvoksen arvosta.
Ukko oli kovin liikuttunut, mutta lopuksi hän sanoi: ”Tekivät minusta kauppaneuvoksen. Minu ei jummarta mikä kauppaneuvos minu ole. Ei minu ole mikä kauppaneuvos, saunaneuvos minu ole.”
1920-luvulta on esimerkki Viipurin kauppiaiden epäsuotuisesta suhtautumisesta osuuskauppatoimintaan. Saimaan kanavalla toimi Nuijamaan Kauppaosuuskunta. Kauppa oli v. 1923 ylivelkainen ja konkurssikypsä. Olin silloin Osuusliike Torkkelin toimitusjohtaja. SOK halusi, että Nuijamaan kauppa yhdistettäisiin Torkkeliin. Muuten asia kyllä puolestamme sopi, mutta emme suostuneet ottamaan kauppaa vastaan ylivelkaisena. Kun kauppaa ei haluttu lopettaakaan, päätettiin velkojilta hakea 20 prosentin akordia (velan vähennystä), joka riitti tilinpäätöksen tasapainoon saattamiseksi. Laadin luettelon saamamiehistä ja heidän saamisistaan. Heitä oli keskusliikkeiden lisäksi kolmisenkymmentä viipurilaista liikettä.
Tein suunnitelman siitä, missä järjestyksessä mihinkin liikkeeseen menin asiaani esittämään. Ensin menin sellaisiin liikkeisiin, joissa arvelin asiaani suhtauduttavan suopeimmin.
Kun olin jo muilta saanut akordisuostumuksen, menin viimeiseksi tukku- ja vähittäiskauppias P.J.Pesosen luo, jonka arvelin olevan vastahakoisin akordin myöntämiseen. Arvasin aivan oikein. Esitin hänelle asiani varovaisesti ja kohteliaasti.
Hän kuunteli minua tarkkaan. Kun olin lopettanut, hän mitään sanomatta nousi ja meni konekirjoittajattaren luo; totesin sen lasiseinän läpi. Kun kirjoitus oli valmis, tuli hän paperin kanssa luokseni ja ojensi sen käsi vapisten minulle luettavaksi sanoen kiihtyneenä ”tässä teille akordia” ja jatkaen ”ellei suoritus tule tänä päivänä täysimääräisenä, niin tämä lähtee huomenna ulosottoviranomaisille”.
Vastasin rauhallisesti, että jos minä saan kuitin niin maksan velan heti. Samalla sanoin, että minä maksan myös Ol. Torkkelin laskut. Hän oli jo vähän rauhoittunut ja meni reskontran pitäjän luo. Tultuaan hän ilmoitti, että siellä on muutamia laskuja, mutta ne eivät olleet vielä langenneet. Sanoin siitä huolimatta maksavani ne ja pyysin päättämään tilin ja lähettämään tiliotteen. Kiitin häntä kuluneiden vuosien liikesuhteista ja hyvästelin tukkukauppiaan.”
Osuuskauppaliikkeen alku Viipurissa
”Tiettävästi ensimmäinen henkilö, joka Viipurissa on osuuskaupallista yritystä pannut alulle oli insinööri Gustaf Törnudd. Hän joutui Viipurin konepajan johtajana työläisten knssa kosketuksiin ja oli Englannissa ollessaan tutustunut osuustoiminnallisiin liikkeisiin. Hän oli kiinnittänyt huomiota ja oli jatkuvasti huolestunut silloisten viipurilaisten, erityisesti venäläisten kauppiaitten epäterveisiin kauppatapoihin. Hänen aloitteestaan perustivat
konepajan työläiset vuonna 1880 Viipurin Työläisten Ravintoaineiden Kauppayhtiön. Se oli hengeltään nykyaikaisen osuuskaupan mukainen, mutta ei osuustoimintalain puutteessa voinut kantaa osuuskaupan nimeä.
Kauppayhtiön myymälä sijoitettiin työläisten Plevna-nimiseen asuntotaloon Katariinankadun verrelle. Yhtiö toimi aina vuoteen 1925, jolloin olin Torkkelin toimitusjohtajana. Vuosina 1912-1913 toimin apulaisena tuota kauppayhtiötä vastapäätä – kadun vastakkaisella puolella – olevassa Viipurin Osuusliikkeen myymälässä. Jouduin tavallaan kilpailemaan tuon arvossa pidetyn kauppayhtiön kanssa. Alusta alkaen kauppayhtiössä vallitsi sen loppuun saakka täysin puolueeton henki. Kaikista kansalaispiireistä oli tässä puuhassa henkilöitä mukana.
Toinen yritys (osuustoiminnallisen kaupan saamiseksi) oli rautatieläisten kauppayritys Alku, jonka syntysanat lausuttiin eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana Papulassa nk. Filipaeuksen puistossa, joka oli myöhemmän ajan Karjalan Kaartin rakennusten paikkeilla. Sinne oli kokoontunut joukko rautatieläisiä. Tilaisuudessa oli saapuvilla mm. tunnettu puhuja ja vapaan valistustyön harrastaja Tommi Humaloja. Hän selosti konepajan ja insinööri Törnudd’in puotihommia ja sen tuloksia kehottaen rautatieläisiä perustamaan oman kauppayhtiön.
Tuumasta tuli tosi. Myymälä avattiin v. 1882 Punasenlähteentorin varrelle, paikalle, jossa sittemmin sijaitsi Moskviinin talo. Mutta kun tämä liike oli vajaan käyttöpääoman vuoksi kymmenen vuotta taistellut olemasssaolostaan ja kärsinyt säännöllisesti käyttöpääoman puutetta varsin tuntuvassa määrässä harjoitetun velkakaupan vuoksi, niin se teki vuosien 1892-1893 vaiheissa vararikon.
Osuustoimintalaki julkaistiin v. 1901. Heti sen jälkeen Viipurissa syntyi neljä osuuskauppaa. Niistä ensimmäisenä Karjalan Työväen Osuuskauppa kotikylässäni Loikkasessa v. 1902 ja seuraavana Talikkalan Työväenyhdistyksen Osuuskauppa, Viipurin Työväen Yhdistyksen Osuuskauppa ja Osuusliike Ponnistus. Niistä kuitenkin Talikkalan TY:n osuuskauppa lyhyen ajan perästä lopetti toimintansa. Nämä kaupat viettivät kituvaa elämää, sillä kukin erillään toimien sai voimien hajoitusta aikaan ja aiheuttaen turhia kuluja.
Yhteenliittymisen välttämättömyyttä oli Viipurissa jo pohdittu. Ja kun siihen oli saatu kehotus SOK:n taholta niin tuumasta tuli tosi. Toukokuun 20. päivänä monen neuvottelun perästä perustettiin Viipurin Osuusliike. Siihen liittyi kolme edellä mainittua osuuskauppaa luovuttaen sille varansa ja velkansa.
Viipurin Osuusliikkeen hallituksen jäseniksi valittiin Loikkasesta veturinkuljettajat E.Helle, H.Valpas ja K.Saario ja niinikään Loikkasesta lämmittäjä P.Katajavuori ja verhoilija D.Hyvärinen. Papulasta valittiin konduktöörit E.Saima ja A.Ljetz sekä varsinaisen kaupungin puolelta konttorinjohtaja A.Z.Bremer, konduktööri P.Purmonen ja vaihdemies E.J.Pitkänen.
Liikkeenjohtajaksi valittiin Emil Arvinen SOK:n Viipurin konttorista.
Varsinainen liiketoiminta aloitettiin 1. päivänä kesäkuuta 1903, jolloin päämyymälä avattiin Repolankatu 8:ssa edellä mainittujen kauppojen lisäksi. Myymälöitten luku jo ensimmäisen toimintavuoden lopulla oli kuusi.
Jo aikaisessa vaiheessa Loikkasesta lähti nuoria miehiä osuuskauppaliikkeen palvelukseen. Mainittakoon ensiksi Stavenhagenin veljekset, joita oli kuusi. Viisi heistä oli kuka pitemmän, kuka lyhyemmän aikaa osuuskauppaliikkeen palveluksessa. Vanhin, Emil Stavenhagen, myöhemmin Honkapuu oli SOK:n palveluksessa vv. 1907-1936, josta ajasta johtokunnan jäsenenä vuodesta 1917 kuolemaansa eli vuoteen 1936 saakka.
Seuraavaksi vanhin, Rudolf, oli kotikylässämme Karjalan Työväen Osuuskaupan hoitajana vuodesta 1908 lähtien. Sieltä hän siirtyi Imatran Osuuskaupan johtajaksi, jossa hän oli kuolemaansa saakka.
Theodor – Mikko, kuten häntä kotipiirissä kutsuttiin – oli Sorjon Osuuskaupan, Elisenvaaran Osuuskaupan ja viimeksi Raudun Osuuskaupan johtajana vuoteen 1918, jolloin hän siirtyi OTK:n palvelukseen, aluksi Viipurin toimiston hoitajaksi ja sittemmin pääkonttoriin elintarvikeosaston johtajaksi.
Otto oli niin ikään useita vuosia OTK:n palveluksessa rautamiehenä.
Nuorin veljeksistä, Yrjö oli apulaisena Kavantsaaren Osuuskaupassa vv. 1916-1918, jolloin hän siirtyi yksityisen liikemaailman palvelukseen.
Paitsi myöhemmin Paavo Vidingiä, oli hänen vanhin veljensä Kalle vv. 1908-1918 myös SOK:n palveluksessa, mutta siirtyi jo aikaisin yksityiselle liikealalle.
Vaseniuksen (myöhemmin Vasarla) veljekset, jotka olivat Viipurin läntisen esikaupungin Hiekan poikia, olivat SOK:n palveluksessa. Hugo oli SOK:n palveluksessa vuodesta 1908 vuoteen 1939; johtokunnan jäsenenä vuodesta 1917 lähtien ja toimitusjohtajana vuodesta 1921 lähtien eroamiseensa saakka. Toimitusjohtajana ollessaan hän sai kauppaneuvoksen ja myöhemmin vuorineuvoksen arvon.
Veljeksistä nuorin, Väinö Vasarla oli vuonna 1916 minun apulaisenani, kun olin Viipurin Ol:n Kelkkalan myymälänhoitajana ja siirtyi sieltä SOK:n Viipurin konttorin palvelukseen ja oli sittemmin kuolemaansa saakka Helsingin tehtailla pakkaamon johtajana.”
Osuustoimintaliikkeen suuntataistelun ajat
”Osuustoimintaliike sai toimia muutamia vuosia rauhassa kaikilta puoluepyyteiltä ja intoilulta. Mutta vähitellen saatiin huomata, että valtapyyteet sosialistien taholta pyrkivät astumaan etualalle. Eikä kestänyt kauan, kun eräässä osuuskunnan kokouksessa siihen asti toiminut puolueeton hallinto sai aiheettomasti epäluottamuslauseen ja kaatui. Silloin sosialistit tekivät liikkeen hallinnossa perinpohjaisen puhdistuksen karkottaen siitä puolueettomuuden kannattajat. Tämänkin jälkeen kuitenkin vielä osa puolueetonta osuuskauppaväkeä tuki ostoksillaan Viipurin Osuusliikettä ja edisti liikkeen vaurastumista.
Kun puolueeton osuuskauppaväki ei nyt enää voinut vaikuttaa Viipurin Ol:n toimintaan, syntyi muutamissa henkilöissä ajatus, että Viipuriin on saatava syntymään osuuskauppa, jonka toimintaa puolueeton osuuskauppaväki voisi valvoa.
Asianharrastajien toimesta pidettiin huhtikuun 19. päivänä 1919 Suomalaisella Realilyseolla kokous, jossa lausuttiin Osuusliike Torkkelin syntysanat.
Perustavan kokouksen avasi liikennetarkastaja Arth. Leisten ja sihteerinä toimi rautatienkirjuri Jaska Haapalainen. Sääntöjen tultua hyväksytyksi Torkkelin jäseniksi kirjoittautui heti 30 läsnäolijaa. Mainitsen eräitä: liikennetarkastaja Arth. Leisten, rautatienkirjuri Jaska Haapalainen, järjestelymestari Frans Haario, veturinkuljettajat E.Helle ja K.E.Vasenius, maanmittausinsinööri E.V.Hietalahti, hovioikeudenneuvos Hugo R.Tormilainen, hovioikeudenasessorit J.Suhonen ja Hannes Paarma, hovioikeudennotaari Vilho Kyttä, kaupunginvouti T.Pärssinen, pormestari K.A.Väisälä, konttoristi K.S.Strandholm ja lehtori A.Gunell.
Mainitsin edellä olevat siksi, että he myöhemminkin osallistuivat hyvin aktiivisesti liikkeen toimintaan. Niinpä E.Helle ja E.Vasenius (myöh.Vasarla), ensin Helle vuoteen 1931 ja sen jälkeen Vasarla loppuun saakka olivat hallintoneuvoston puheenjohtajina, konttoristi K.S.Strandholm ja lehtori Akseli Gunell ansioituivat monivuotisina hallintoneuvoston jäseninä. Insinööri E.V.Hietalahti, hovioikeudenneuvos Hugo R.Tormilainen ja kaupunginvouti T.Pärssinen olivat pitkäaikaisia, erittäin aktiivisia johtokunnan jäseniä.”
Sattuma johdatti osuuskauppaliikkeen palvelukseen
”Oli oikeastaan sattuma, että jouduin osuuskauppa-alalle. Yhtä hyvin olisin voinut joutua Mustainveljestenkadun varrella olevaan venäläiseen Nikitinin nahkakauppaan,
kauppaneuvos Sellgrenin rautakauppaan tai Pässinlinnan takana olleeseen asekauppaan, joihin kaikkiin olin pyrkinyt asiapojaksi. Katson sen onnekseni, että aamulla lehden tultua, jossa paikat oli ilmoitettu Loikkasesta käsin – kolmen kilometrin päästä – aina myöhästyin ja lähempänä olleet pojat veivät joka kerran paikan nenäni edestä.
Olin käynyt Viipurin Realilyseota. Koulunkäynti sujui kohtalaisen mukavasti. Ainoastaan ruotsinkielen kielioppi oli minulle hankalaa opittavaa. Muut aineet olivat helppoja, mm. venäjän kieli. Opin helposti venäläiset kirjaimet, kielioppi oli minusta johdonmukaista ja helppoa ymmärtää; helposti opin myös lukemaan tekstiä. Olin toisella luokalla, kun kevätarvostelussa sain ruotsinkielessä kuutosen eikä se koulun päättymiseen saakka mielestäni siitä huonommaksi mennytkään, mutta yllätyksekseni lehtori Uuno Hirn antoi minulle keväällä kuitenkin ehdot. Hän tarkoitti sillä hyvää. Olin luokan kuudenneksi paras oppilas vaikka ruotsi painoikin keskiarvoa alas. Hän toivoi, että olisin kesän aikana kerrannut kielioppia päästäkseni tasoihin muiden aineiden kanssa.
Koulun ja vanhempieni mielipiteitä vastaan lopetin koulunkäynnin. Kodissani oli kaksi lehmää – useissa loikkaalaisissa kodeissa oli siihen aikaan yksi tai kaksi lehmää – ja kesän aikana, kuten aikaisempinakin kesinä oli kylän muiden poikien kanssa laidunlehdossa paimenpoikana.
Syksyllä aloin etsiä työpaikkaa, mutta huonolla menestyksellä. Sitten tapahtui niin, että Vidingin täti, kätilö kun oli, toi minulle pikkusiskon ja kun naapurista käsin kävin äitiäni hoitamassa, hän oli selvillä huolistani. Siellä oli kaupanhoitaja valitellut, että poika lähtee pois eikä hän tiedä mistä saa uuden tilalle. Silloin Vidingin täti oli kertonut, että hän tietää: 2Ottakaa tuo Marjasen Kalle niin saatte kunnon pojan!” – mukamas.
Oli sovittu, että minun oli mentävä naapurissa asuvan hallituksen puheenjohtajan Heikki Toivasen luo. Kun menin, niin Toivonen sanoi, että kyllä sinä varmaan saat sen paikan, mutta tule huomeniltana uudelleen. Minä menen aamulla konttoriin ja johtaja päättää asian. Asia päättyikin edukseni. Niin alkoi 14-vuotiaana osuuskauppaurani 25 markan kuukausipalkalla marraskuun 15. päivänä 1911 ja kesti asepalveluaikaa lukuun ottamatta maaliskuun 1. päivään 1963 eli 51 vuotta, kolme ja puoli kuukautta. Tästä ajasta olin lähes tarkalleen 40 vuotta liikkeenhoitajana eli vuodesta 1920 vuoteen 1960.”
Torkkelin vaiheet
”Torkkelin Osuusliikkeellä oli Viipurissa paljon alkuvaikeuksia. Kolmena ensimmäisenä toimintavuotena liikkeessä oli ollut kolme toimitusjohtajaa. Myöhäissyksyllä 1922 SOK:n konttorinjohtaja Otto Korhonen eräänä päivänä soitti minulle Heinjoen Osuuskauppaan, jossa olin silloin johtajana kertoen, että hänellä olisi asiaa.
Hän tuli samana iltana kotiini. Talonmies Aro oli Harley Davidsonin kuljettajana ja Korhonen istui moottoripyörän sivukalossissa. Henkilöautoa ei silloin vielä konttorin käytössä ollut.
Korhonen kertoi Viipurissa olleen puhetta, että minun olisi tultava Torkkeliin toimitusjohtajaksi. Pidin ajatusta täysin mahdottomana ja sanoin, että kun siellä on ollut huomattavasti vanhempia miehiä remmissä eivätkä ole menestyneet, niin kuinka minä voisin onnistua.
Hän sanoi, että sinä olet toiminut eri puolilla kaupunkia useissa myymälöissä ja tunnet viipurilaisyleisön mentaliteetin ja että viipurilaisten käsityksen mukaan minulla muka olisi parhaat mahdollisuudet tehtävässä onnistumiseen. Sanoin vielä, että kun minulle käy yhtä huonosti kuin edeltäjillekin joudun vaihtamaan alaa, vaikka en haluaisi sitä tehdä. Korhonen vastasi, että niin ei missään tapauksessa tule käymään ja että hän vastaa siitä. Asia kehittyi sitten niin, että marraskuun 6. päivänä 1922 otin 20-vuotiaana vastaan Ol. Torkkelin toimitusjohtajan tehtävän, jota tointa hoidin kymmenen vuotta.”
Viipurilaisia osuuskauppamiehiä
”Veturinkuljettaja Emil Helle oli Loikkasen miehiä, isäni hyvä ystävä ja tunsi minut pikkupojasta lähtien. Hän oli Karjalan Työväen Osuuskaupan perustajia ja hallituksen jäsen. Hän oli myös SOK:n perustajia edustaen SOK:n perustavassa kokouksessa lämmittäjä Mauritz Alhfors’in (Valpas) kanssa tuota loikkaslaista osuuskauppaa. Helle valittiin samalla jäseneksi SOK:n ensimmäiseen hallintoneuvostoon, jossa hän vuoteen 1923. SOK:n hallintoneuvoston puheenjohtajana hän oli vv. 1906-1909 ja varapuheenjohtajana vv. 1915-1916. Minulla on hänestä hyvin myönteiset muistot. Hän oli kahdessa osuuskaupassa esimiehenäni. Ollessani Viipurin Osuusliikkeessä hän oli sen hallituksen jäsenenä ja ollessani Ol. Torkkelin toimitusjohtajana oli Helle koko sen kymmenen vuoden ajan Torkkelin hallintoneuvoston puheenjohtajana. Yhteistyömme oli mitä parhainta, rakentavaa ja luottamuksellista. En koskaan unohda hänen sydämellistä suhtautumistaan minuun.
SOK:n Viipurin konttorin perustamisesta en muista juuri mitään. Konttorihan perustettiin v. 1906; olin silloin kovin nuori. Mutta sen muistan hyvin, kun konttorin toimitaloa rakennettiin Revonkatu 4:ään ja sen valmistumisen v. 1912 ja senkin, kun Viipurin Ol:n konttori muutti ensimmäisenä taloon – siis ennen SOK:ta – sille varattuun huoneistoon. Talossa oli vielä rakennustelineetkin paikoillaan rappaus- ja muita ulkoisia viimeistelytöitä varten, kun jouduin Loikkasen myymälästä käsin käymään siellä asioilla.
Johtaja A.Z.Bremer oli omalaatuinen jämerä johtaja. Hän käytti paljon kirosanoja; niiden käyttämisestä hän luopui myöhemmin. Bremer vaati apulaisiltaan paljon, mutta toisaalta hän oli hyväsydäminen ihminen. Jos päivällä tuli sanaharkka jostain, hän saattoi ennen konttorin sulkemista tulla huoneestaan ja kuuluttaa kovalla äänellä: ”Hei tytöt, mihinkäs mennään tänä iltana?” Usein hän veikin joukon eläviin kuviin, kuten silloin sanottiin tai teatteriin, jopa ravintolaankin. Toimihenkiläitä oli silloin hyvin vähän, joten sellainen kävi helposti päinsä. Kovuudesta huolimatta henkilökunta piti hänestä. Johtaja Bremer siirtyi v. 1914 toimitusjohtajaksi silloin perustettuun Savo-Karjalan Tukkuliikkeeseen, nykyiseen Keskoon.
Otto Korhonen tuli Bremerin jälkeen konttorinjohtajaksi. Hän oli myhäilevä, joskus salaperäinen, oikein aito savolaistyyppi noin myönteisessä merkityksessä. Hän oli rauhallinen ja hyvin harkitseva, toimissaan hyvin perusteellinen. Kävi paljon laajan konttoripiirinsä osuuskaupoissa. Liikkeenjohtajiin hän suhtautui aina asiallisesti, otti osaa heidän murheisiinsa ja auttoi missä vain voi.
Torkkelissa ollessani jouduin miltei päivittäin hänen kanssaan kosketuksiin, olihan hän Torkkelin johtokunnan jäsen. Noin lähellä ollessani opin erikoisen hyvin hänet tuntemaan. Ei minulla ole hänestä muuta kuin pelkkää hyvää sanottavana.
Suhtautuminen Torkkeliin ei naapurin taholta ollut juuri suopeaa, etten sanoisi sen olleen pilkallista. Siinä vaiheessa kun tulin Torkkelin johtoon muistan Kuluttajain Lehteen ilmestyneen kirjoituksen, jossa varsinkin v. 1919 useisiin kaupunkeihin perustettuja puolueettomia osuuskauppoja pilkattiin kovasti. Ilkeäsävyisessä kirjoituksessa sanottiin mm. että SOK tekisi viisaasti, jos se löisi kurikalla kulmaan sellaisia osuuskauppoja kuin HOK Helsingissä ja Torkkeli Viipurissa ja ettei niistä kuitenkaan mitään tule. Tuo oli mielestäni aika lailla rumaa tekstiä mutta kuvaa hyvin suuntataistelun aikaista kielenkäyttöä, katkeruutta ja suhtautumista toisin ajattelevia kohtaan.
Vaikeuksia oli monenlaisia, paitsi suuntataistelusta johtuvia, monia muitakin. Elettiin pula-ajan ja sota-ajan jälkeistä aikaa. Kaupassa oli tarjolla paljon korviketavaroita, jotka aiheuttivat tuntuvia tappioita. Myymäläverkostoa olisi pitänyt laajentaa, mutta käyttöpääomasta oli ainainen puute. Myös toimihenkilökysymys oli tuohon aikaan hyvin vaikea. Mutta hallintoelinten, jäsenistön ja vanhempien toimihenkilöiden kesken innostus oli
hyvä samoin kuin yhteistyö SOK:n Viipurin konttorin kanssa. Liikettä laajennettiinkin, toimipaikkoja lisättiin. Varsinkin halkosahan perustaminen v. 1924 ja sen hyvä kannattavuus tuki huomattavasti liikkeen toimintaa. Kun v. 1924 Nuijamaan Kauppaosuuskunta ja v. 1927 Koiviston Osuusliike – jolla oli kuusi myymälää, vesitehdas ja leipomo – yhdistettiin Torkkeliin ja kun v. 1927 ostettiin Damian Markeloffin perillisten tontti ja talo Torkkelinkatu 6, jossa avattiin ravintola ja erikoistavaraosasto, saatiin liikkeelle huomattavasti voimanlisää. Liike sai tällöin todella suurliikkeen mainetta ja arvonanto liikettä kohtaan kasvoi jatkuvasti.”
Parasta Viipurissa: Viipurilaisten välitön tuttuvallisuus ja iloisuus
”Viipurista olisi paljon muisteltavaa, voi, voi, jos ne pystyisin kertomaan. Minulla ei Viipurista muuta olekaan kuin mieluisia muistoja. Olen siellä viettänyt varhaisimman lapsuuteni, nuoruuteni ja suuren, ehkä tärkeimmän osan miehuusvuosistani. Siellä olen mennyt naimisiin, kolmesta tyttärestäni kaksi on siellä syntynyt.
Viipuri oli – kuten jo monesti olen todennut – vilkas kauppakaupunki. Se oli kulttuurikaupunki, se oli taide- ja teatterikaupunki, se oli koulukaupunki, varuskuntakaupunki, turistien kaupunki ja yleensä kaikkien hyvien harrastusten kaupunki.
Entä se Viipurin ulkonainen kauneus. En missään ole tavannut niin kauniita puistoja kuin olivat Torkkelin, Monrepos’n, Huusniemen ja Papulan puistot. Ja se romantiikka, joka uhkui vanhassa kaupungissa vuosisatoja vanhoissa kivitaloissa, niiden pihoissa ja porttiholveissa ja sellaisilla kaduilla kuin Piispankatu, Katariinankatu, Possenkatu, Pohjoisvallikatu, Vesiportinkatu, Karjaportinkatu, Harmaidenveljestenkatu ja
Mustainveljestenkatu.
Olen lukemattomia kertoja kolunnut noita pihoja ja kujia. Usein sunnuntaiaamuisin tein kävelyretkeni juuri tuonne vanhaan kaupunkiin. Viipuria ajatellessa ei sovi unohtaa Espilän ja Pyöreäntornin ravintoloita eikä kesäisiä Huusniemen ja Papulan paviljonkeja.
Viipurin ympäristö oli myös erittäin viehättävää. Lähiympäristössä olevat lukuisat kartanot eli hovit, niin kuin niitä myös sanottiin, loivat kaupungin elämään myös omaa väriään ja romantiikkaansa. Sellaisia olivat mm. Konkkalan, Saarelan, Häyryn, Lavolan, Vendelän, Merijoen, Kiiskilän, Kärstilän ja Ykspään kartanot.
Monet kartanon herrat olivat erikoisia ja mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Mieleen tulee Konkkalan kartanon omistaja Fritz Buttenhoff, oikea viipurilainen patriootti. Hän oli innokas hevosten kasvattaja ja jalostaja. Omisti aina Suomen parhaita juoksijoita, sellaisia kuuluisuuksia kuin ”Eino Vakaa” ja monia muita. Hän myi Torkkeliin joka talvi halkoja. Kerran hän taas tuli luokseni halkoja myymään. Ei kestänyt kauan, kun puhe kääntyi hevosiin. Kertoi juuri tulleensa Hollolan markkinoilta. Sanoi siellä löytäneensä näköpiiriinsä nuoren, hyvän tamman. Hän seurasi sitä koko aamupäivän. Puolelta päivin hän lyöttäytyi juttusille hevosen omistajan kanssa ja kysyi: ”Mitä sie tahot tammastais? – ”Kahta vaille viiskymmentäsattaa.” ”Paljoha sie tahot. Mie en paljoo tingikkää, ota 43 sattaa, ni pääset muijais luo.” ”Se on liian vähä, opi panemaa lissää!” ”Mitä sie nahajat, tuos on lämmi käs, lyö pääl jos uskallat. Mie luven siul riihkuivii rahhoi 45 sattaa, tie kauppa hyvän sään aikan.”
”Tiijät sie, ukko möi miul tammasa. Miul tul oikee hyvä maku suuhui ku mie sain komian nelivuotiaan liinaharjan. Sil on puolsukatkii molemmis etujalois. Tuu sie kassomaa miu hevosii.”
Oman värinsä ja leimansa löivät kaupungin elämään ja kuvaan myös erilaiset näyttelyt sekä joka keväiset ja syksyiset, kuuluisiksi tulleet Viipurin markkinat samoin kuin päivittäinen torielämä suuren torin ja Punasenlähteentorin vaiheilla.
No niin – en voi koskaan unohtaa myöskään nuoruuteni kisailupaikkoja Akankallion metsikköjä Loikkasessa, en Kolikkoinmäen, Tiiliruukin ja muiden itäisten esikaupunkien ja kaupungin välille muodostunutta vyöhykettä, ns. Patterinmäkeä enkä Pantsarlahden valleja, noita poikavuosieni temmellyspaikkoja ja kouluaikaisia kasvien tutkimis- ja keräämispaikkoja tai Salakkalahden luistinrataa puhumattakaan Tervaniemen, Papulan ja Huusniemen uimarannoista.
Parasta Viipurissa oli kuitenkin sen kokonaismiljöö sekä viipurilaisten välitön tuttavallisuus ja iloisuus. Sen sanoin kuvaaminen on minulle vaikeata.
Pidin hyvin paljon Viipurista. On ollut julmaa ja mitä suurimmassa määrin epäinhimillistä, että viipurilaiset joutuivat jättämään rakastamansa, kauniin kaupunkinsa. Olen ylpeä siitä, että olen viipurilainen. Ylistän sen aikanaan ollutta erikoisuutta, sen kiehtovuutta ja kauneutta. Yhdyn kirjailija Lempi Jääskeläisen sanontaan, totean: SE OLI VIIPURI VIHANTA.”
Kaarlo (Kalle) Marjasen (20.5.1897, Huittinen – 8.8.1967, Helsinki) haastattelu on kirjattu Kotkassa 12.1.1967.
Haastattelutekstin on Pamaukselle antanut helsinkiläinen Kaarlo Marjasen veljenpoika Reijo Marjanen keväällä 2011.
Editoijan huomautukset: Haastattelu oli tehty kysymys-vastaus -muotoon. Kysymykset on poistettu. Tarinan otsikko, väliotsikot ja kappalejako ovat editoijan tekemiä. Alun kursivoitu osuus on haastattelijan tekstiä, kaikki muu on Marjasen suoraa kerrontaa, johon editoija on tehnyt muutoksia joidenkin yksittäisten sanojen ja muutaman tarpeettoman toiston kohdalla.
Editointi kesällä 2011: Leo Karetvaara