Jo se, että seuran säännöissä oli viittaus ”jäseniä huvittavaan työskentelyyn” ja että sopivan huoneiston varaaminen oli ensimmäisiä päätettyjä asioita, osoittaa ajatuksen klubielämästä olleen oleellinen puoli Pamauksen toimintaa suunniteltaessa.

 

Klubielämällähän oli Viipurissa perinteisesti merkittävä asema. Esimerkiksi Örnulf Tigerstedtin teoksessa ”Kauppahuone Hackman” todetaan, että kun Johan Friedrich Hackman vanhempi otti vuoden 1789 lopussa, eli siis sata vuotta ennen Pamauksen aikaa, hoitaakseen Viipurin Peliklubin, teko oli hyvin harkittu. ”Kuin kalat suurten, joskin laskemattomien mahdollisuuksien meressä hääri tässä sotilasten ja virkamiesten piirissä kaikkien kolmen killan hyväarvoisten kauppamiesten suuri joukko—Sillä Peliklubilla kohtasivat kaikki toisensa. Siellä sai tietää kaiken, mikä oli hyödyllistä tietää, ja siellä saattoi käyttää tilaisuutta hyväkseen aivan kuin ampuisi linnun lennosta. Siellä voi käyttää hyväkseen aivan kuin ampuisi linnun lennosta. Siellä voi käyttää hyväkseen vanhoja suhteita ja solmia uusia.” Ja Hackman osasi käyttää mahdollisuudet hyväkseen…

Jotakin tuon luonteista yhdessäoloa ovat myös Pamauksen perustajat ehkä ajatelleet. Joskaan Pamauksen kerhoelämä ei voinut ollut niin värikästä ja tarkoitushakuista kuin miksi Peliklubin elämä on kuvattu, seuralla oli jatkuvasti käytettävissään huoneisto ravintoloineen sekä usein myös korttipeli- ja biljardihuoneineen, jotka varmasti olivat vuosikymmenestä toiseen täynnä kohisevaa liikemiesenergiaa.

 

Sopivan huoneiston saaminen tuotti useinkin vaikeuksia. Pitempiaikaiseen ratkaisuun päästiin 1908, jolloin seura sai käyttöönsä huoneiston Sellgrenin talosta Salakkalahdenkadun ja silloisen Fredrikin-, myöhemmän Tawastiankadun kulmassa. Noilta ajoilta ovat peräisin esimerkiksi muistot Juho Lallukan pitkiksi venyneistä istunnoista ”lupilla” uskottujen ystävien ja punasuisten Meukow-puolikkaiden jalossa seurassa. Saattoipa joskus käydä niin kuin kävi edellä jo mainitulle Pekka Airaksiselle. Hän oli ollut lähdössä ulkomailla, passit ja laivaliputkin olivat jo hankittuina, kun hän sitten sattui unohtumaan pitemmäksi aikaa iloisten toverien joukkoon. Ja niin siinä kävi, että kun hän syntisenä parin päivän klubilla oleskelun jälkeen saapui kotiin, hänen henkilökohtainen ”esivaltansa” otti häneltä takavarikkoon sekä puvun että jalkineet ja pani Pekan sänkyyn. Eihän kuulemma voinut miestä päästää ulkomaille, kun tämä omassa kaupungissaankin niin eksyi, ettei päiväkausiin kotiinsa löytänyt.

 

Merkittävä vaihe klubielämässä oli oman talon hankkiminen seuran käyttöön. Seura osti 1917 silloisen Pajakadun, myöhemmän Kurjenkadun varrella olleen puutalon, joka perusteellisesti uudistettuna ja korjattuna lienee vihitty käyttöönsä seuran 30-vuotisjuhlien yhteydessä 1921. Tästä klubihuoneistosta tuli vilkkaan kerhotoiminnan keskus. Jaakko Leppo on kertonut teoksessaan ”Viipurilaisia”, että Pamaus-Seura ”muodostuikin mukavine ja hyvin keittiöin ja kellarien varustettuine kerhoineen suomalaisen liikemieskunnan seurustelukeskukseksi, missä biljardipallot kalahtelivat iltapäivästä aamuyöhön ja missä skruuvi-intoilijat saattoivat viivähtää aamuhetkiin saakka”. Kerhohuoneisto oli myös suosittu liikeneuvottelujen ja juhlien paikka. Epäilemättä klubielämän puitteissa versoivat tai saivat uutta elinvoimaa monet sellaiset ajatukset tai aatteet, jotka vaikuttivat laajemmaltikin Viipurin aineellisen ja henkisen kulttuurin kehitykseen.

 

Muistorikas klubirakennus, josta ei nykyisin ole käytettävissä edes valokuvaa, tuhoutui jatkosodan alkuvaiheissa elokuun lopulla 1941. Aloittaessaan jatkosodan aikana uudelleen toimintansa Viipurissa seura sai klubihuoneistokseen kaksi kerrosta Pyöreän Tornin takana olleesta Pohjoismaiden Yhdyspankin entisestä toimitalosta. Niinpä Pamauksella oli toukokuusta 1942 lähtien käytössään erinomainen kerhohuoneisto, jonka kerrotaan suuresti lisänneen seuran suosiota ja kohottaneen huimaavasti sen jäsenmäärää. Pamauksen 65-vuotishistoriikin toimittaja Jori Ilanko kertoo Pamauksen kerhon olleen sodan aikana Viipurissa ainoa täysin ensiluokkainen ja viihtyisä ravintola. Pahat kielet tosin väittävät, että suurin syy kerhon suosioon ja seuran jäsenmäärän nopeaan kasvuun olisi ollut ravintolassa elintarvikekuponkien suhteen noudatettu tietty suurpiirteisyys. Kukapa tiennee? Me voinemme jo katsoa suvaitsevasti näitä inhimillisiä erehdyksiä. Sanotaanhan, että kotka voi joskus lentää matalalla, mutta kana ei koskaan lennä korkealla. Joka tapauksessa tiedossamme on, että seuran jäsenmäärä, joka 1939 oli ollut 343, oli 1944 ollut peräti 562.