Erityisesti Pamaus-Seuran toiminnan alkuaikoina tuli keskeiseksi tehtäväksi osallistuminen kunnalliselämän kehittämiseen. Vuoden 1875 alusta voimassa olleen vaalilain mukaan päätösvaltaa kaupungissa käyttivät valtuusmiehet, jotka valittiin yleisessä raastuvankokouksessa kolmeksi vuodeksi kerrallaan siten, että joka vuosi valittiin kolmasosa valtuustosta. Kunnallisvaaleja oli siis joka vuosi. Äänioikeus oli jokaisella kaupungissa asuvalla hyvämaineisella kansalaisella, joka hallitsi itse omaisuuttaan, eli siis enimmäkseen miespuolisilla kaupunkilaisilla, ja myös yhteisöillä. Äänimäärä muodostui taksoitetun veroäyrimäärän mukaan, kuitenkin niin, että enimmäismäärä oli 25 ääntä. Siihen yltivät vain yhteisöt ja varakkaimmat kaupunkilaiset, Viipurin ”noblessi”, joilla oli suuri vaikutusvalta. Vähemmän varakas suomenkielinen väestö saattoi yhteisvoiminkin vain poikkeuksellisesti ulottua vaalivoittoon. Pamaus-Seuran toiminta kunnalliselämän kehittämiseksi oli erittäin vilkasta. O.J. Brummerin mukaan ”Pamaus näytteli tällöin suorastaan ratkaisevaa osaa, kun kysymyksessä olivat valtuusmiesvaalit tahi pormestarin ja oikeusneuvosmiesten valitseminen. Listoja laadittiin, ehdokkaita asetettiin ja agitaatiotoimikunta valittiin ja luonnollisesti myös riideltiin omassa keskuudessa”. Jossakin määrin seura osallistui myös vaaleista johtuneisiin kustannuksiin. Brummer toteaa, että pöytäkirjojen lyhyet merkinnät antavat ”vain heikon kuvan kaikesta siitä toimeliaisuudesta ja vaivannäöstä, jota jokavuotiset vaalit Pamauksen jäseniltä ja ystäviltä vaativat”.

 

Ensi vuosinaan Pamaus oli yhteistoiminnassa Viipurin Suomalaisen Klubin sekä sortovuosiin ja suurlakkoon asti myös Viipurin Työväenyhdistyksen kanssa. Seura teki vuonna 1891 ehdotuksen ääniasteikon alentamisesta kunnallisvaaleissa ja ryhtyi vuonna 1896 toimimaan mies ja ääni periaatteen puolesta valtiollisissa vaaleissa, mutta vielä silloin heikoin tuloksin. Ensimmäisen suuren voittonsa suomenmieliset saavuttivat vasta 1908, jolloin heidän yhteinen ehdokkaansa Ivar Alopaeus valittiin oikeuspormestariksi. Sittemmin vaalimenestys jäi heikoksi suomenkielisten keskuudessa lisääntyneen hajaannuksen vuoksi siitäkin huolimatta, että Pamaus yritti toimia kiistoissa välittäjänä ja sovittelijana. Venäjän vallankumouksen jälkeen 1917 uudistetut kunnallislait toivat mukanaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kaikille 21 vuotta täyttäneille. Kunnalliselämään tulivat mukaan poliittiset puolueet. Sen vuoksi uudistuksen jälkeen Pamauksen vaikutus kunnallispolitiikkaan väheni, joskin sitä edelleen tarkasti seurattiin ja vaalitoimintaa pyrittiin vaikuttamaan liikemiespiirien edun mukaisesti. Erittäin merkityksellistä oli Pamauksen osallistuminen Viipurin ja määrätietoisesti koko kotimaakunnankin talouselämän kehittämiseen. Esimerkkeinä Brummer mainitsee muun muassa työväenasian, väkijuomaolojen järjestämisen, markkinoiden poistamisen, työttömyyskysymyksen, kotiteollisuuden elvyttämisen sekä vanhuus- ja sairausvakuutuksen.