Pikku Poika Pikiruukista

Heikki Koskelainen

Olen syntynyt Viipurissa vuoden 1933 joulukuussa ja asunut siellä talvisotaan saakka ja uudelleen vuoden 1942 toukokuun lopulta kesäkuun puoliväliin 1944. Kansakoulua kävin vv. 1940-42 Tampereella ja Viipurissa syksystä 1942 kevättalveen 1944.

Muistikuvani sota-ajalta ovat yllättävän vahvoja vaikka vain tiettyihin paikkoihin ja tapahtumiin rajoittuneita. Olin perheemme ainoa lapsi, mutta liikuin paljon kavereiden kanssa keskustaa myöten. Kävimme urheilukentillä, elokuvissa ja kesäteatterissakin. Siellä uteliaalla nuorella miehellä oli vuoden 1943 juhannuksena tilaisuus ihailla Tauno Paloakin Havin valleilla kesäteatterin kulissien takana. Myös Aallon kirjasto lastenosastoineen oli auki jo vuoden 1943 alusta lähtien.

Asuimme ennen talvisotaa meren rannalla Pikiruukin puolella, Pikiruukintien 65:ssä. Tämän hienolla paikalla sijaitsevan huvilan oli aikanaan omistanut vapaaherra Aleksander von Uexkull-Gyllenband. Huvilassa omistaja oli viettänyt kesiä puolisonsa, kuuluisan näyttelijän Ida Aalbergin kanssa ilmeisesti aina tämän v. 1915 tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Myöhemmin huvila oli jaettu useaksi asunnoksi. Meillä oli käytettävissä pihan puolella tilava keittiö sekä olo/makuuhuone, jonka pariovesta avautuivat portaat pihalle ja rantaan. Suurelta tontilta oli Monrepoon rajalle vain satakunta metriä. Talo tuhoutui kokonaan Talvisodan aikana.

Tontille oli kesällä 1939 alettu kaivaa perustuksia uudelle rakennukselle huvilan viereen. Tontti oli kuitenkin vielä vuonna 2010 rakentamaton, monttu tallella ja uutta vain aita tontin ympärillä.

Ennen sotaa samalla rannalla oli myös aikaisemmin kauppaneuvos Sergejeffin omistama huvila, jossa nyt oli Diakonissalaitoksen ylläpitämä vanhainkoti. Omistajaa oli vaihtanut myös entisen karamellitehtailija Bormanin talo, joka itsenäisyyden aikana toimi Viipurin Osuusliikkeen henkilökunnan lomanviettopaikkana.

Talvisodan aikana olin enoni vaimon ja serkkuni Väinön kanssa aluksi tilapäiseksi koetulla evakkomatkalla Mäntyharjulla. Mukana oli vain vaihtovaatteet ja parin päivän eväät. Kävi kuitenkin niin, että emme enää päässeet palaamaan Viipuriin, joten vanhempieni aviovuosinaan hankkima vähäinen omaisuus jäi valokuvia myöten Viipuriin. Rauhan tultua muutimme Tampereelle, mistä isä kävi junalla työssä Siurossa. Myöhemmin tämä sotatarviketehdas tuli silloisen Valmet Oy:n omistukseen.

Jatkosodan aikana 1942-44 asuimme yllättäen lähes vastapäätä entistä Uexkull-Gyllenbandin tonttia, Itkosen suurehkossa talossa osoitteessa Pikiruukintie 56. Tontti oli raunioitunut. Alkuaan ilmeisesti maaseudulta lähteneellä isäntäväellä oli karjaakin: hevonen ja lehmä sekä toistakymmentä lammasta, jotka viihtyivät hyvin vastapäisellä tyhjällä tontilla. Erityisesti muistan lampaat, lauman kauniin johtajan ja toisena kulkeneen vähän yksinkertaisemman näköisen, jota kutsuttiin Hömöksi.

Hiekan kouluun. Sotaleikkejä ja urheilua.

Koulunkäynti Tampereen Pispalassa oli lähtenyt varsin ankeasti liikkeelle. Olin pahasti huonokuuloinen ja puhekin oli vikojen vaivaamaa. Niinpä todistuksen keskiarvo alkoi numerolla viisi. Toiselle luokalle tullessa oli kuulo saatu jo lähes normaaliksi ja opettaja naapurikoulussa Hyhkyssä ymmärsi jo paremmin evakkopoikaa. Niinpä Viipuriin tultua olin jo koko lailla normaali oppilas todistuksistakin päätellen.

Opettajana meillä oli Hiekassa J. Jalava, joka ennen sotaa oli ollut Uuraassa suuren, 500-päisen koulun johtaja ja nytkin vastuussa koko koulusta. Opetuksesta ja muista oppilaista en muista juuri mitään. Yhden tavallista paremmissa vaatteissa kulkeneen pojan nimen kuitenkin muistan hyvin. Se oli Paavo Nurmi. Mitä hänestä myöhemmin tuli, sitä en tiedä. Hiekassa asunut minua puolisen vuotta nuorempi serkkuni Rauno oli alemmalla luokalla, joten hän ei juuri liikkunut samoissa kuvioissa kouluaikana kuin kesällä.

Aikaa jäi koulutyön ohella myös sotaleikeille. Onneksi emme käyttäneet aseita, sillä haavoja syntyi muutenkin. Joskus syksyllä 1942 olimme jakautuneet kahteen joukkueeseen, joista itse edustin kukkulan puolustajia. Hyökkääjillä oli aseinaan mm. jostakin löytyneitä posliinimaljakoita ja muuta vastaavaa. Niinpä urheana puolustajana sain iltahämärissä posliinista osuman nenääni. Syntyi todella pahaa jälkeä. Vaurio paikattiin kuitenkin taitavasti Sorvalin sotilassairaalassa. Leikkaava lääkäri sanoi, että täytyyhän nenä paikata, sillä ”ethän sinä muuten saisi aikanaan eukkoakaan”. Sota-aikaan sattui vahinkoja todella. Myöhemmin oppikoulussa oli luokkatoverina poika, jolta oli toinen käsi mennyt ranteesta poikki räjähdekokeilussa.

Koulunkäynti ei pahemmin rasittanut, joten aikaa jäi muihin puuhiin. Olinpa mukana myös silloisen kapteenin, myöhemmän SVUL:n pääsihteerin Aaro Laineen vetämässä nuorten sotilaspoikien ryhmässä keskustassa. Siksi olimme usein urheilukentällä myymässä ohjelmia, jolloin tutuksi tulivat sekä jalkapallon että yleisurheilun silloiset tähdet. Koska olimme vielä alle 13-vuotiaita, emme olleet virallisesti sotilaspoikia vaan tavallaan valmistavassa ryhmässä.

Sotilaspoikien ohjattua urheilutoimintaa ei näin nuorille sota-aikana tiettävästi ainakaan kovin yleisesti ollut. Sen sijaan ainakin A-juniorit pelasivat valtakunnallisessakin jääpallosarjassa, sillä vanhempi serkkuni Väinö pelasi Sorvalin Veikoissa oikeana välihyökkääjänä ottelussa, jota olin katsomassa. Sorvalin historiikista (Viipurin Sorvali 1993) luin sittemmin, että sama joukkue voitti v. 1943 A-juniorien TUL:n mestaruuden. Siinä pelasi myöhemmin tutuksi tullut Väinön paras kaveri, sittemmin Pamauksenkin jäsen Risto Keihola. Edesmennyt jo hänkin.

Ansiomerkkejä romujen keräilystä. Uimataito pelasti hajoavalta jäälautalta.

Sota-ajan Nuorten Talkoisiin osallistuimme ahkerasti. Paljon hyödyllistä tavaraa, pulloja, romua ynnä muuta tarpeellista löytyikin vietäväksi keräyspaikalle lähelle rautatieasemaa sijanneelle vastaanottopisteelle. Soudimme sinne serkkupoika Raunon kanssa Hiekasta kätevästi veneellä. Palkinnoksi saimme kesällä 1943 ensin pronssisen ja sitten hopeiset ja kultaisetkin ansiomerkin rintaan kiinnitettäväksi. Tallella on vieläkin jossain valokuva, jossa ansiomerkit näkyvät.

Uimaan olin oppinut kohta Viipuriin tultuamme 1942 kesällä. Pikiruukin kartassa näkyy vastapäätä Itkosen taloa rannan lahdelmassa laituri. Sen kohdalla keräsimme seuraavana kesänä jonkun kaverin kanssa kaisloja, joista teimme itsellemme lautat ja niillä seilasimme läheisille kareille. Tietenkin kävi niin, että lautat jossakin vaiheessa alkoivat hajota, joten uimataito oli hyvään tarpeeseen. Tästä ei kotona puhuttu. Talvet olivat noina vuosina kovia. Emme juuri hiihtäneet, mutta me pojat luistelimme Nurmis-luistimilla monta kertaa syyspakkasten kovettamilla jäillä aina Huusniemen rannoille saakka.

Vuoden 1943 syksyllä luokkamme muutti huomattavasti uudempaan Monrepoon kouluun Hiekan koulun jouduttua sotilaiden käyttöön. Koulumatka piteni hiukan, mutta matka kulki entisen koulumme ohi, joten nyt kuljimme kaikki jonkin matkaa aamuin illoin yhdessä. Seuraavana talvena ilmeisesti joskus helmikuussa kävi niin, että kaikki viipurilaiset koulut suljettiin ja oppilaat sijoitettiin osin internaatteihin ja osin vapaaehtoisesti muualle.

Minä muutin setäni perheeseen maalaiskunnan puolelle. Kävin sieltä käsin koulua, jossa samalla luokalla oli serkkuni Eero. Hänen perheensä asui Ahokkaan kylässä, josta vielä maaliskuussa kuljettiin jäätä pitkin kouluun.

Muistan elävästi oikotien, joka kulki tyhjänä olleen Krohnien huvilan kautta. Sen komeilta, vieläkin jonkinlaisessa kunnossa olevilta portailta laskimme joskus suoraan alas jäälle. Jäiden sulaessa matka vähän piteni, mutta jännitystä saatiin jäälautoilla seilaamisesta. Joskus sattui täpäriäkin tilanteita, mutta niistä vanhempamme eivät onneksi tienneet mitään. Kävimme Eeron kanssa myös jäätä pitkin Pikiruukissa ainakin kerran. Kotoa lähdön muistan sinä iltana olleen varsin haikean. Kun vanhempani kävivät isäni ollessa lomalla poikaansa katsomassa tapasin ensi kertaa pikkuserkkujani, jotka asuivat muutaman kilometrin päässä Vahvialan kunnan puolella. Tutustuin lähemmin näihin pikkuserkkuihini vasta myöhemmin.

Monrepoossa kävimme kesällä paljon, joten se on jäänyt hyvin muistiin. Paras uintipaikkammekin oli Monrepoon puolella noin parinsadan metrin päässä Itkosen talosta. Siitä oli helppo jatkaa eteenpäin puiston ihmeitä katselemaan.

Olimme ystävystyneet isäntäperheemme kanssa, joten heidän kanssaan kanssa lähdimme kesäkuussa viime tipassa myös evakkomatkalle – kävellen – heillä kun oli karjaa mukana. Itkosten jatkaessa matkaa Mikkeliin jäimme aluksi yli vuodeksi Suomenniemelle, jonne myös isäni tuli syksyllä Ihantalan sekä Punkaharjun sotilassairaalan kautta. Sieltä jatkoimme nykyisin Vammalaan kuuluvaan Karkkuun ja lopulta 1947 Lappeenrantaan, jossa jatkoin koulunkäyntiäni lyseossa. Molemmat vanhempani asuivat siellä elämänsä loppuun saakka.

(Helsinki lokakuussa 2011. Editointi: marraskuu 2011: Leo Karetvaara)