Sorvali, Saunalahti ja Hiekka-Pikiruukki

Heikki Koskelainen

Toimittanut Leo Karetvaara

Viipurin esikaupungit Monrepoon naapurissa

Viipurin luoteiset esikaupungit Sorvali, Saunalahti-Likolampi ja Hiekka-Pikiruukki olivat kaikki syntyneet entisen Monrepoon kartanon maille sen jälkeen kun kruunun omistama Pieni Latokartanon tila v. 1770 luovutettiin kenraalikuvernöörin asuinkartanoksi. Se myytiin kuitenkin jo 1788 paroni Ludvig von Nicolaylle, jolloin tila sai nimekseen Monrepos. Samoihin aikoihin alkoi myös näille alueilla muodostua asutusta.

Please add some images to your set

Luoteisten esikaupunkien kehitys

Luoteisiin esikaupunkeihin luettiin v. 1933 alussa liitetyt Hiekka ja Vanha-Viipuri eli Pikiruukki sekä Sorvali ja Saunalahti. Ensimmäisiä tehtäviä oli niiden asemakaavan laatiminen ja hyväksyminen. Vekrotniemen saha jäi vielä tässä vaiheessa asemakaavan ulkopuolelle. Vasta tässä vaiheessa alkavat ensimmäiset maininnat näkyä näistä alueista Viipurin kaupungin historiasarjan viimeisessä, vuosia 1917–1944 käsittävässä niteessä. Tätä kautta saadaan siten kovin vähän tietoa näistä alueista.

Teoksen 5. osan sivulla 20 todetaan, että jo 1918 oli Monrepoon sääntöperintötilan omistaja paroni Paul Nicolay tarjonnut kaupungille lunastettavaksi kartanon maille aikojen kuluessa muodostuneita esikaupunkeja. Näitä olivat Pavlovski-Hiekka sitä rajoittavine puutarha-alueineen, mahdollisesti Vekrotniemen saha-alue, Sorvali-Kivisilta ja Saunalahti-Likolampi. Tarjousta perusteltiin sillä, että kaupunki voisi yksityistä omistajaa paremmin hoitaa ja kunnostaa tällaisia alueita. Kun luovutus tulisi tapahtumaan sääntöperintötilasta, se kävisi päinsä vain pakkolunastuksella. Alueiden siirryttyä kaupungille on niiden kaavoitussuunnitelmia selostettu sivuilla 44-47.

Yhteistä otsikossa mainituille kaupunginosille on siis se, että ne ovat sijainneet entisen

Monrepoon kartanon mailla. Myös niiden väestö on ollut sosiaaliselta rakenteeltaan hyvin

samanlaista ja toisaalta poikennut entisen suppean Viipurin keskustan virkamiespohjaisen

väestön rakenteesta. Sorvalin merkitystä tässä yhteydessä lisää se, että siitä on ollut eniten

ja monipuolisinta tietoa käytettävissä.

Nykypolven onneksi Sorvalilaiset ry on v. 1993 julkaissut Viipurin Sorvali -nimisen,

liitteineen 126 sivua käsittävän teoksen. Sen toimittaja on Ilmari Järvinen apunaan

kuusihenkinen aktiivinen kirjatoimikunta, jonka jäsenet ovat osallistuneet eri artikkeleiden

kirjoitukseen.

Matti E. Kohvakka kertoo kirjoituksessaan Sorvalin saaren syrjäisen aseman päättyneen, kun sinne perustettiin venäläinen hautausmaa v. 1799. 1800-luvun alussa saaren läntinen alue erotettiin sotilasalueeksi ja vuosisadan puolivälissä sen luoteiskolkka linnoitettiin. Sorvalin kaavoitus alkoi paroni Paul Nicolayn toimesta jo 1870-luvulla, jolloin sen eteläiseen osaan tuli kuusi pohjois-eteläsuuntaista katua ja niille neljä poikkikatua. Tontit vuokrattiin pitkäaikaisin sopimuksin ”poikkeuksellisen edullisesti”.

Paljon tietoa Viipurin luoteisen alueen osan historiasta ja elämästä löytyy myös Saunakulttuuri-Säätiön kustantamasta v. 1952 ilmestyneestä J.O.Rauhalan kirjasta Hiekkalaisten yhteistoimintaa. Siihen sisältyy myös erinomainen 17-sivuinen johdanto Monrepoon /Hiekan/Pikiruukin historiaan.

Näiden asemakaavatkin saatiin vahvistetuksi vasta vuodesta 1936 alkaen. Tämä selittää myös näiden esikaupunkien ja erityisesti Hiekan-Pikiruukin puutalovaltaisuuden sekä monet siellä vieläkin tallella olevat mökit.

SORVALI

Sorvalin saari sijaitsee noin kolme kilometriä Viipurin keskustasta länteen. Saaren pinta-ala on 1,3 km2, suurin pituus n. 1700 m.

Sorvali oli 1800-luvulle saakka miltei asumaton, osaksi sotilaallisista syistä. Saaren syrjäinen asema päättyi, kun sinne perustettiin venäläinen hautausmaa v. 1799 ja samoin aikoihin myös ruotsalais-saksalainen. Väestön lisääntyessä Sorvaliin tuli lisäksi maalaiskunnan käytössä ollut kauniina tunnettu suomalainen hautausmaa. Sitä laajennettiin merkittävästi 1930-luvulla. Vuonna 1888 rakennettu ortodoksinen kirkko säilyi talvisodassa, mutta tuhoutui kesäkuun 1944 taisteluissa. Suuri osa sen ikoneista, ehtoollisvälineistä ja sakraaliesineistä onnistuttiin pelastamaan 1939 ja ne on ensisijaisesti sijoitettu sodan jälkeen rakennettuihin kirkkoihin ja rukoushuoneisiin.

Saaren väestön kasvu alkoi 1800-luvun lopulla. Kun asukkaita v. 1890 oli vain hiukan yli 200, heitä oli vuosisadan vaihteessa jo 1923 ja kymmenen vuotta myöhemmin 2633. Talvisodan alkuun mennessä asukasluku oli jo n. 3700.

1930-luvulla tapahtunut asukasluvun kasvu vaikutti myös Sorvalin kansakoulun oppilasmäärään. Koulu oli lukuvuotena 1938-39 lähistön suurin 383 oppilaineen, kun samaan aikaan lähellä olevissa Monrepoon koulussa oli 263 ja Hiekan koulussa 305 oppilasta.

Sorvalin maisemaa hallitsivat 1930-luvulla sotilasrakennukset. Kasarmialueen täydennykseksi rakennettiin ”upea nelikerroksinen viestirykmentin kasarmi ja vielä puolustuslaitokselle mahtava niin ikään nelikerroksinen sotilassairaala v. 1932”.

Sorvalin elinkeinoja ja ammatteja

Paitsi harrastajille merellinen ilmasto antoi mahdollisuuden myös ammattikalastajille ja kalakauppiaalle. Viiden miehen perustama Viipurin Kalakauppa Osakeyhtiöllä oli kalansavustamo Sorvalissa sekä myyntipaikka Kalahallissa. Myös uistin- ja pilkkiverstas löytyi. Pietilän Veneveistämö oli aloittanut Hiekan puolella, mutta muutti Sorvaliin ja asettautui lopuksi yhden muuton jälkeen Linnansaaren rantaan. Sen päätuotteita olivat kanootit, moottoriveneet ja purjeveneet. Teettipä Harry Wahl siellä kolme R 6-luokan kilpavenettäkin. J.V.Pietilän tytär ja seitsemän poikaa työskentelivät kaikki telakalla. Pietilän veljekset voittivat mm. 1939 SM-kisoissa pronssimitalin perämiehisellä nelosellaan. Veistämön tuotanto- ja asuinrakennukset tuhoutuivat jatkosodan viimeisissä vaiheissa.

Palveluammateissa sekä opettajina ja virkamiehinä toimivia asui Sorvalissa suhteellisen vähän. Ainoana ammattia harjoittavana lääkärinä mainitaan Greta Simell-Paronen. Hammaslääkäreitäkään ei Sorvalissa ollut.

Suurin osa sorvalilaisista sai elantonsa Viipurin työpaikoilla. Eniten heitä oli ehkä

rakennusalan ammateissa: muurareina, rappareina, kirvesmiehinä ja puuseppinä. Tärkeä

työnantaja oli myös satamalaitos. Vuonna 1928 muutettiin entinen työntekijöiden yhdistys

osuuskunnaksi, johon kuului 178 jäsentä. Osuuskunnan ostettua satamamiesten

yhdistyksen työliikkeen siitä kehittyi merkittävä työllistäjä ja suurimmillaan

yli 40 autoa omistanut kuljetusliike.

Sorvalin suurimmat työantajat olivat A.Salmisen Nahkatehdas, Sorvalin Saha Oy ja

Pohjola-Koitto Oy. Salmisen kuoltua 1904 hänen leskensä Anna Salminen jatkoi

liiketoimintaa ilmeisesti 1930-luvulle saakka. Sen jälkeen kiinteistön osti Pohjola-Koitto

Oy, jonka omistaja Feodor Vasiljeff oli jo 1908 perustanut Viipurin Käremäelle

Karamellitehdas Koitto -nimisen makeistehtaan. Tehtaan osittain kolmikerroksinen

rakennus uudistettiin ja makeisten lisäksi siellä valmistettiin makaronia ja marmeladia.

Tunnetuin tuote oli jo silloin Kevät-karamelli. Tehtaalla oli 190 työntekijää, joista pääosa

oli venäjänkielisiä. Talvisodan jälkeen tehdas siirtyi Hämeenlinnaan.

Sorvalin Saha Oy perustettiin 1919 yhtiön ostettua saarella aikaisemmin toimineen

tehtailija Halosen omistaman höyrysahan. Parhaina aikoina työväkeä oli 70-80 ja työtä

tehtiin kahdessa vuorossa läpi vuoden. Kaksikymmentäluvun noususuhdanteen katkettua

yhtiö ajautui kuitenkin konkurssiin vuonna 1931.

Sorvalin elintarvikehuollosta vastasivat leipomot sekä maito-, leipä- ja sekatavarakaupat.

Viipurin Osuusliike oli niistä merkittävin kaksine myymälöineen. Myymälät olivat myös

valtakunnallisilla Valiolla ja Karjakeskuskunnalla (sittemmin Karjakunta). Yksityisiä

myymälöitä ja kauppiaita oli luonnollisesti myös useita. Keskustan läheisyydestä johtuen ei

varsinaisia erikoistavaramyymälöitä tuolloin vielä ollut.

Sorvalin asukkaat olivat pääosin työväestöön kuuluvia, mikä näkyi myös

vasemmistopuolueiden yli 70 prosentin ääniosuudessa etenkin 1920-luvulla. Sorvalin

Työväenyhdistys oli vahva vaikuttaja ja Sorvalin Työväen Näyttämö laajalti tunnettu

erinomaisesta tasostaan. Sen tunnetuin kasvatti oli ehkä Santeri Karilo, joka myöhemmin

siirtyi Helsinkiin Suomi-Filmiin. Myös Somerojan veljekset Einari, Hugo ja Viljo

tunnettiin pitkälti Viipurin ulkopuolellakin.

HIEKKA-PIKIRUUKKI

Sodanaikainen Hiekka oli suhteellisen hyvin säilynyt vaikka taloja olikin tuhoutunut. Selitys tähän löytyy mm. 7.4.2011 Karjala-lehdessä olleesta Juha Lankisen esitelmän selostuksesta. Siinä mainitaan, että v. 1942 hyökkäysvaiheen aikana oli venäläiselle hävityspartiolle annettu tehtäväksi mm. Sorvalin, Saunalahden, Hiekan, Pikiruukin ja Monrepoon alueiden tuhoaminen. Tuhoamispartioiden johtaja oli kuitenkin katsonut, ettei näiden puutaloalueiden tuhoaminen käytännössä vaikuttaisi sodankäyntiin ja jätti talot polttamatta. Onneksi meille, jotka siellä asuimme sodan aikana.

Asukkaat

Hiekan-Pikiruukin asukkaissa oli vielä 1800-luvun puolella vielä jonkin verran huviloissa asuvia ruotsia, saksaa ja venäjää puhuvia, jotka eivät venäläisiä lukuun ottamatta juuri erottuneet pääväestöstä. Kylän peltoja hoitivat venäläiset korotniekat, jolla nimellä nämä tunnettiin. Kasvitarhoissa työskenteli taas venäläisiä naisia kirjavissa, loistavanvärisissä puvuissaan. Suomen itsenäistyttyä venäläiset hävisivät ja alue muuttui nopeasti siten, että v. 1939 Hiekan-Pikiruukin alueella asui vain 93 ulkomaalaista. Etenkin Pikiruukin puolella oli huviloita, jotka siihen mennessä olivat vaihtaneet omistajaa ja muodostettu joko yhteisöjen kesäkäyttöön sopiviksi tai vuokrataloiksi.

Tunnettuja kesäasukkaita olivat aikanaan mm. vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband vaimonsa Ida Aalbergin kanssa sekä viipurilainen kauppaneuvos F. Sergejeff.

Vakituisista asukkaista ehkä tunnetuimmaksi on tullut vaunumestari Hägglundin jääkärikenraaliksi noussut poika. Pikiruukissa taas oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa myöhemmin kuuluisaksi tullut v. 1919 syntynyt USA:n palkkasoturi Lauri Törni.

Rauhalan kirjan mukaan Hiekassa oli v. 1939 asukkaita 2104 ja Pikiruukissa (Vanha Viipuri) 1282 eli yhteensä 3386. Toimeentulon lähteinä olivat ansiotyö ja jossakin määrin myös omat elinkeinot. Matka keskustaan oli lyhyt, mutta työtä löytyi myös omasta kylästä. Hiekassa oli silloiseen Repola-Viipuri -konserniin kuulunut Viipurin Saha Oy:n Vekrotniemen iso sahalaitos, jossa oli raamisahan lisäksi myös kuivaamo ja höyläämö sekä laatikkotehdas. Yhtiö oli v. 1925 Viipurin alueen toiseksi suurin työnantaja VR:n Konepajan jälkeen 356 henkilön vahvuudellaan. Vuonna 1938 järjestys oli sama eli saha ja laatikkotehdas yhteensä 307 henkilöä. Sahan työntekijöistä ilmeisesti valtaosa asuikin Hiekan ja Pikiruukin alueella.

Sahan tuotanto, n. 9000 standarttia, oli silloisissa oloissa merkittävä. Valtaosa siitä meni vientiin. Saha lautatarhoineen säilyi pääosin ehjänä sodan aikana kunnes se tuhoutui 1944 kesäkuussa venäläisten suurhyökkäyksen aikana valtaisassa tulipalossa, joka syttyi rautatieaseman pommituksessa. Pikiruukista vajaan kilometrin päästä katsellessa näytti kuin hirvittävä tulipalo olisi ollut naapuritontilla.

Kauppoja

Viipuri oli merkittävä kauppakaupunki. Vaikka esim. Hiekasta oli keskustaan linnuntietä vain yksi kilometri, siellä oli useita elintarvikemyymälöitä sekä osuustoiminnallisia että yksityisiä. Muistan käyneeni jo ennen talvisotaa Aatunkadulla Lakkosen kaupassa. Kauppiaan pojasta Jorma Lakkosesta tuli sittemmin ekonomi ja Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsen sekä monien säätiöiden ja yhtiöiden hallituksen jäsen. Sodan aikana 1941-44 samassa paikassa kauppaa piti kauppias Eino Kakkonen, jonka pojasta Eskosta tuli myös ekonomi ja lappeenrantalainen tilitoimistoyrittäjä.

Hiekan-Pikiruukin puolella suurin sekatavarakauppa, kuten siihen aikaan sanottiin, taisi olla Viipurin Osuusliikkeen uudehko myymälä. Muistan käyneeni Suomenvedenkadulla kesäkuun 1944 pommitusten jälkeen. Kaupan ikkunat oli paikattu paperilla, lasit kokonaan rikki, mutta kaupankäynti jatkui vielä ainakin pari päivää. Viipurin Osuusliike olikin 1930-luvulla Suomen toiseksi suurin myymäläketju helsinkiläisen Elannon jälkeen. SOK-lainen Torkkelin Osuuskauppa oli myös merkittävä ketju, joskin sen myymälämäärä 51 oli vain noin puolet edellisen 111 myymälästä.

Kansakoulu

Silloisen Viipurin maalaiskunnan Hiekan vaatimaton kansakoulu oli perustettu Hiekankadulle 1870 osana Sorvalin koulupiiriä. Tässä vaiheessa lienee ollut kyseessä lähinnä alakoulu, sillä vasta 1889 Sorvalin koulua laajennettaessa Hiekasta päästiin kohtuullisen lähellä olevaan yläkouluun. Vuonna 1898 annettiin näet kansakoululaitosta koskeva asetus, jonka mukaan kunta oli jaettava kansakoulupiireihin, joissa pisin koulumatka ei saanut olla viittä kilometriä pidempi. Hiekkalaiset ryhtyivät kuitenkin kohta oman koulun perustamishankkeisiin ja v. 1907 saatiin kylään oma koulu.

Koulu saatiin näyttävälle paikalle Kaiposenkadun ja Palotorninkadun kulmaan 1907 paroni Nicolayn lahjoittamalle 3200 m2:n tontille. Sen lisärakennus valmistui 1930. Kunnan koulu siitä tuli vasta 1920, sillä siihen saakka se kuului kansakoulupiirille, jota kunta avusti.

Asukkailtakin perittiin kunnallismaksujen yhteydessä ns. piirikouluvero. V. 1921 voimaan tullut oppivelvollisuuslaki lisäsi jonkin verran myös oppilaiden määrää. Oppilaita Hiekan koulussa oli vv. 1920-38 keskimäärin 300 vuodessa ja opettajia 8-10. Sota-aikana 1941-44 koulun johtajana toimi J. Jalava. Hän oli myös oman luokkani opettaja. Ennen sotaa hän oli toiminut Viipurin kaupunkiin kuuluneen 500-oppilaisen Uuraan koulun johtajana.

Hiekan koulurakennus on ollut uusien asukkaiden käytössä vielä 2000-luvulla, mutta jokunen vuosi sitten sen ympärille on rakennettu korkea lankkuaita ilman porttia. Myös muutama ikkuna näytti kesällä 2009 olevan rikki.

Lähellä koulua sijaitsee myös Hiekan kappeli, jonka tontti oli myös paroni Paul Nicolayn lahjoittama. Kappeli valmistui v. 1911 ja on vieläkin käytössä moneen kertaan korjattuna ja uudistettuna. Kappelissa toimi ennen sotia myös laulukuoro ja ompeluseura, jonka varoilla hankittiin mm. uushopeainen ehtoolliskalusto, sähkökruunut, kastemalja ja aitakin tontin ympärille. Myös kappelin omistaja Viipurin Esikaupunkien Sisälähetysseura huolehti osaltaan merkittävällä tavalla kappelin toiminnoista. Vuonna 1938 kappeli siirtyi Tuomiokirkkoseurakunnan omistukseen.

Palokunnantalo

Koulun alapuolella Palotorninkadulla sijaitsi myös Hiekan palokunnan talo. Valitettavasti siitä ei ole löytynyt juuri mitään tietoa, enkä ymmärtänyt itsekään sitä aikanaan isältäni kysyä. Tietoa ei ole löytynyt myöskään Viipurissa toimineesta vpk-koulutuksesta, josta isälläni oli muistona komeat plaketit. Hän oli myös talvisodan ajan Hiekan palokunnassa, sillä sormi-invalidina häntä ei vielä kutsuttu talvisotaan. Jatkosodassa hän olikin jo ase kädessä.

Palokunnantalo torneineen tuhoutui ilmeisesti hyökkäysvaiheen aikana 1941. VPK:lla on Viipurissakin ollut oma tärkeä roolinsa myös sosiaalisena ja eri yhteiskuntaluokkia yhdistävänä tekijänä. Entiset aktiiviset palokuntalaiset kokoontuivat muutaman kerran 1940-luvulla Lahdessa vanhoja aikoja muistellen, kunnes kokoontumiset varainhoitajana toimineen puheenjohtajan kuoltua jostakin syystä päättyivät. Ehkä tästä johtuen ei myöskään Rauhalalla ole ollut 1950-luvulla haastateltavia ja Hiekan, toisin kuin Monrepoon VPK:n tarina, on jäänyt kertomatta. Rauhala tosin mainitsee, että ”jo viime vuosisadan lopulla oli kylään perustettu vapaaehtoinen palosammutuskunta, jolla oli oma toimitalo. Tämä talo oli kylän keskeisellä paikalla korkealla mäellä, josta oli hyvä näköala kaikkiin suuntiin. Paitsi päätehtäväänsä tulipalojen sammuttamista ja jäsentensä valmentamista tätä tehtävää varten, järjesti seura juhla- ja huvitilaisuuksia.”

Monrepoon palokunta

Viipurin kaupungin historiassa ei vapaapalokuntia juuri esitellä. Todetaan kuitenkin ”läntisiä esikaupunkeja varten perustetun Monrepoon VPK:n olleen vilkkaassa toiminnassa. Se oli rakennuttanut jo ennen ensimmäistä maailmansotaa (1909) pienet palokunnantalot Hiekkaan ja Sorvaliin. Sorvalin osasto itsenäistyi omaksi VPK:si 1927. Seuraavana vuotena hankittiin nimenomaan Hiekan osaston käyttöön moottoriruisku.”

Varsin monipuolista tietoa löytyy kuitenkin Monrepoon VPK:n satavuotishistoriikista vv. 1896-1996 paitsi itse palokunnasta myös Sorvalin, Saunalahden, Hiekan ja Pikiruukin elämästä muutenkin. Monrepoon palokunta sai alkunsa Hiekan suurpalosta 1896.

Palokunnan perustamiskokous pidettiin 26.7.1896 Hiekan kansakoululla. Kokous, johon osallistui 150 henkilöä, valitsi yhdeksänmiehisen toimikunnan viemään asiaa eteenpäin.

Perustavassa kokouksessa16.8.1896 Hiekan kansakoululla läsnä ollut paroni Nicolay vahvisti aiemmin antamansa lupauksen palokaivoista ja laitureista luvaten lisäksi palokunnalle sen tarvitsemat ruiskut. Käytännön asioiden hoitoa varten palokunta jaettiin kolmeen osastoon: Hiekan eli P-osastoon, Saunalahden eli L-osastoon ja Sorvalin eli S-osastoon. Palokunnan johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi kaupanhoitaja Aleksanteri Kudrafzoff, jäseniksi paroni Paul Nicolay, kauppias A.Kukkonen, isännöitsijä A.Siitonen, rakennusmestari A.Halonen, herra J.Jantunen sekä tilanhoitaja C.G.Kraatz.

Palokunnan ensimmäiseksi päälliköksi valittiin konsuli Fr.Wahl ja varapäälliköksi tehtailija A.Salminen. Varoja hankittiin mm. Huttu-Tuomaan kentällä pidetyillä arpajaisjuhlilla. Ensimmäisten arpajaisjuhlien tuotto oli n. 5200 markkaa, minkä lisäksi paroni Nicolay lahjoitti 4500 mk. Lisäksi hän lahjoitti vv. 1901-05 kaikista kantamistaan tonttivuokrista 10 prosenttia palokunnalle. Palokunta sai oman lipun jo 1898 eräiden johtokunnan jäsenten lahjoittamana. Lipun vihki neiti Siitonen, joka päätti puheensa historiikin mukaan seuraavasti: ”Koska lippu on tälle aatteelle pyhitetty, niin muistuttakoon se palokuntalaisia aina niistä velvoitteista, joiden täyttämiseen he ovat lupautuneet.”

Hiekkaan ja Sorvaliin valmistuivat palokunnan talot v. 1909. Ensimmäiset käsikäyttöiset paloruiskut oli hankittu Ruotsista jo v. 1897. Palokunnalla oli myös oma soittokunta vuodesta 1901. Palokuntaa arvosti myös Viipurin Raittiusseuraliitto, joka lahjoitti sille torvet seitsikkoa varten. Vähitellen siitä muodostuikin 21-torvinen ”täydellinen torvisoittokunta”.

VPK:lla oli luonnollisesti tiivistä yhteistoimintaa Viipurin vakinaisen palokunnan kanssa. Kirjassa mainitaan esimerkkinä v. 1929 pidetyt kaksiviikkoiset palokurssit, joiden johtajana toimi kaupungin palomestari Vesihiisi.

VPK:n Lammenpojat

Vuonna 1921 perustetun Lammenpoikien johtokuntana toimi Monrepoon VPK:n johtokunta. Lammenpoikien joukkueet kilpailivat menestyksellisesti Suomen Palloliiton Viipurin piirin sarjoissa. Myöskään Lammenpoikien hiihtojoukkueelle ei löytynyt voittajaa palokuntien välisissä hiihtokilpailuissa. Myöhemmin Lammenpoikien varapuheenjohtajaksi valittu Aleksanteri Vahaluoto oli aikanaan maajoukkuetason pelaaja jääpallossa. Pesäpallojoukkueeseen kuuluivat kahden Vahaluodon veljeksen lisäksi myöhemmin urheilujohtajana tunnettu Erkki Kivelä ja taiteilijana tutuksi tullut Yrjö Pauloff.

Voitaneen todeta, että palokuntatyöllä ja -aatteella on ollut huomattava merkitys yleisenä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana tuon ajan Viipurissa. Sorvalissa ja Hiekassa oli vasemmistolla kunnallisvaaleissa vahva enemmistö, mutta palokuntatyössä ei tunnettu eikä puhuttu politiikkaa. Vuodelta 1927/28 otetussa Sorvalin VPK:n miehistökuvassa näkyy myös tavallisista suomalaisista vaaleatukkaisista poikkeavia tummahkoja poikia ja joilla on venäläiset sukunimet.

Juhla- ja urheilupaikkoja

Edellä mainittu palokunnantalo oli aikanaan myös merkittävä juhlatilaisuuksien pitopaikka. Samoin jo v. 1903 perustettu Hiekan Nuorisoseura kuului kaupungin nuorisoseuroista Viipurin historiassa kirjoittaneen Teuvo Moision mukaan maan virkeimpiin, erityisesti 1920-luvulla.

Seuralla oli käytettävissään Hiekankadulla talo, joka saatiin seuran omistukseenkin, mutta jonka se muutaman vuoden kuluttua luovutti takaisin kaupungille juhlahuoneistoksi. Kesäjuhlia vietettiin Hiekassa kuuluisalla Monrepoon kartanon omistamalla Huttu-Tuomaan kentällä. Seuran vireys väheni Moision mukaan 1930-luvulla, mutta keskeisissä toiminnoissa pysyttiin eturivin tuntumassa.

Hiekassa ei ollut varsinaista urheilukenttää, joten sekä kesäiset että talviset kenttälajit kilpailtiin Saunalahdessa ja Sorvalissa. Urheiluseuroissa tapahtui myös Hiekan-Sorvalin alueella 1919 kahtiajako SVUL:n Viipurin piirin erottaessa jäsenyydestään eräitä sittemmin TUL:ään liittyneitä, tunnettuja isojakin seuroja kuten alueen valtaseura Sorvalin Veikot, jolla oli valtakunnan tasollakin mitattuna vahva jääpallojoukkue. Sorvali-kirjassa todetaan myös, että Talvisodan aikana Tukholman stadionilla pelatussa jääpallomaaottelussa Suomea edustamassa olivat myös sorvalilaiset Eero Tuullos ja Viljo Salakka. Sittemmin TUL:ään liittyneistä seuroista vanhimpia oli 1909 perustettu Hiekan Riento, josta käytettiin myös nimeä Monrepoon Riento. Sen toimintaa jatkamaan perustettiin v. 1932 Monrepoon Isku.

Sorvalin Veikot ja Viipurin Urheilijat

Vaikka urheilussa olikin kestänyt liittojen kahtiajakoa aina Talvisodan loppumiseen saakka, oli myös yhdistäviä tekijöitä, kuten palokunta-aate. Niitä oli myös kristillis-yhteiskunnallinen Työkeskus Toukola, joka mm. yhteistyössä Sorvalin Veikkojen kanssa, sai kaupunginvaltuuston kunnostamaan aikaisemminkin urheiluun käytetyn Saunalahden rannalla olleen kentän Sorvalin urheilukentäksi. Toukolan merkitys tuleekin vahvasti esille Monrepoon VPK:n historiikissä. Nuorin enoni, 1922 syntynyt Yrjö, osallistui Lappeenrannasta käsin vielä 1990-luvulle saakka entisten Toukolan poikien vuotuisiin kokouksiin Lahdessa.

Niin Hiekassa, Sorvalissa kuin muissakin esikaupungeissa oli SVUL:ään kuulunut Viipurin Urheilijoiden nuoriso-osasto oli varsin suosittu. Se oli nimittäin jo 1930-luvulla aloittanut vahvan koulutusohjelman, jossa oli viitisen sataa nuorta aktiivisesti mukana.

Mäkisessä, joskin osittain tuulisessa Hiekassa oli myös mäenlaskuun hyvät mahdollisuudet. VPK:n kirjassa kerrotaan Monrepoon Iskun rakentaneen Hiekkaan hyppyrimäen, jonka vihkiäiskilpailut olivat 1937. Pisin hyppy kantoi avajaiskilpailussa 22 metriä. Mäki kuitenkin tuhoutui seuraavassa syysmyrskyssä. Mutta Viipurin kaupunki antoi vielä vuoden 1939 talousarvioon 250 000 markan avustuksen Urheiluseura Iskulle betonirakenteisen suksimäen rakentamiseksi Karjalan kaupunginosan Akankallion rinteeseen. Tunnetuista syistä johtuen se jäi tekemättä.

Viipurissa oli monia merkittäviä urheiluseuroja kuten kaikkien tuntemat Viipurin Sudet, Viipurin Urheilijat, Viipurin Voimailijat ja Viipurin Reipas, joiden jäsenet edustivat Suomea maaotteluissa ja toivat Suomeen myös monia olympiamitaleita. Seurojen jäseninä oli luonnollisesti myös paljon esikaupunkien poikia ja tyttöjä, eihän Hiekasta ja Sorvalistakaan keskustaan linnuntietä ollut kuin kilometri tai hiukan toista. Lyhyistä etäisyyksistä huolimatta Viipurissa tuntui vielä 1930-luvulla olleen joka kaupunginosassa pari omaa urheiluseuraa, nuorisoseura, partiolippukunta, sekakuoro jne.

TALOUDELLISTA YHTEISTOIMINTAA

Hiekan sauna – paikallisen yhteistyön monumentti

Hiekan asutus kasvoi nopeasti 1800-luvun lopulta lähtien. Kylässä oli vain yksi sauna, sekin pieni ja ahdas. Saunalahdessa oli toinen, mutta käytännössä se oli suuremmalle asiakasmäärälle vieläkin ahtaampi ja matka sinne oli pidempi. Muutamien aktiivisten kyläläisten ansiosta pidettiin saunaosuuskunnan perustava kokous syyskuussa 1906. Se sai ensimmäiseksi nimekseen Vanhan Viipurin Osuuskunta Auttaja r.l. Hiekan saunan historia ja menestys onkin sitä luokkaa, että se ansaitsee laajemmankin kuvauksen.

Rauhalan mukaan ”vähäväkiset osuuskunnan pystyttäjät eivät luottaneet yksinomaan kyläläisten kannatukseen, vaan hankkivat osuuskunnan jäseniksi kaupungin liikemiehiä ja muitakin mahtimiehiä, joille varattiin jäsenluettelossa ensimmäiset numerot.” Kauppaneuvos Hackman sai numeron yksi ja hänen jälkeensä tulivat kauppaneuvokset Sergejeff ja Lallukka (silloin vielä kauppias). Myöhemmin saatiin jäseniksi myös herra Paul Nicolay ja kreivi Stackelberg. Saunalle oli saatava tontti ja siitä sopimaan paroni Nicolayn luo Pietariin matkustivat puuseppä Juho Villig ja kirvesmies Anton Kosonen. Neuvottelujen jälkeen päästiin tiukkaehtoiseen sopimukseen tontin vuokraamisesta 25 vuodeksi.

Monivaiheisten neuvottelujen jälkeen ja osuuskunnan keskeisten jäsenten vastatakausten jälkeen osuuskunta sai Kauppapankista 25000 markan lainan, johon vielä tarvittiin takaukset kauppiailta Sellgren, Lallukka, Hallenberg ja Sergejeff. Lisäksi kunnnanlääkäri Uno Vinter antoi erikseen vielä yhden 1250 markan vastatakauksen. Näin oli mahdollista rakentaa sauna. Se valmistui kevään 1908 aikana. Ensimmäisen rakennuslainan lisäksi osuuskunnalle oli kertynyt myös muita velkoja, joiden hoitamiseen Viipurin Suomalainen Säästöpankki oli lupautunut antamaan 25 000 markan lainan. Monien hankaluuksien jälkeen saatiin tähänkin tarvittavat takaajat ja vastatakaajat. Tämän jälkeen osuuskunnan liiketoiminta ja talous kehittyivätkin suotuisasti. Kylpijöiden määrä kasvoi nopeasti, jolloin velat saatiin käytännössä lähes kokonaan maksetuksi. Vuoden 1930 lopussa puhdas omaisuus oli jo yli 490 000 markkaa.

Saunan laajentamista oli alettu suunnitella jo v. 1925, mutta ongelmana oli se, että alueella ei ollut asemakaavaa eikä toteuttamiskelpoista rakennussuunnitelmaakaan. Siksi päätettiin tehdä kokonaan uusi sauna. Se saatiin rakennetuksi v. 1934. Tämä 800 000 markkaa maksamaan tullut uudenaikainen sauna rakennettiin tiilestä arkkitehti Jalmari Lankisen piirustusten mukaisesti. Tällä kertaa ei myöskään ollut rahoitusvaikeuksia. Lainaa tarvittiin vain 300 000 mk eikä vakuuksien hankkimisessa ollut enää vaikeuksia.

Sauna ei pahemmin vahingoittunut talvisodassa eikä Viipurin takaisinvaltauksessa 1941. Sen kattolaitteet tuhoutuivat kuitenkin lokakuussa, mutta ne ja muutkin vauriot kunnostettiin sodan jäljiltä niin nopeasti, että avauskylvyt kylvettiin jo joulun 1941 aatonaattona. Saunaa lämmitettiin kuten ennenkin aina kesäkuun puoliväliin 1944 saakka. Uudesta saunasta on valokuva Pamaus-seuran kustantamassa Juha Lankisen kirjassa Kaupan ja teollisuuden Viipuri.

Tätä hienoa saunaa eivät toisesta kulttuurista tulleet uudet asukkaat kuitenkaan osanneet arvostaa, joten se rappeutui hyvin nopeasti. Kaikki käyttökelpoinen rakentamiseen kelpaava tavara ikkunalaseista ja kattotarvikkeista puutavaraan ja posliiniin hävisi sieltä hyvin

Höyryveneellä Hiekasta keskustaan

J.O.Rauhala toteaa kirjassaan, että Viipurin kaupungista katsottuna Hiekka on meren takana. Suomenveden reitti erottaa tämän kaupunginosan vanhasta Viipurista. Jalkaisin sinne pääsi Viipurin linnan ohi Linnansiltaa (aiemmalta nimeltään Turunsiltaa) pitkin Haminanportin kautta kävellen tai hiukan pidempää reittiä Neitsytniementietä pitkin. Talvisin oli sääolosuhteista riippuen tietyn aikaa käytettävissä oikotie jäätä pitkin.

Jo 1800-luvulla oli asukkaita Hiekan puolella niin paljon, että kaupungin puolesta oli järjestetty venekyyditys. Sitä valvoi maistraatti, joka myös määritti soutajien taksat. Venekyyditystä saattoi tietysti käyttää vain avoveden aikana, minkä lisäksi soututaksa oli vähävaraiselle käyttäjälle jo merkittävä rasitus. Viipurin Höyryvene Oy huolehti sittemmin kuljetuksesta jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Sen toimesta oli myös rakennettu talvitieksi salmen yli veden varaan lauttasilta, joka vedettiin salmen yli syksyisin laivaliikenteen päätyttyä ja poistettiin siitä keväisin jäiden lähdettyä. Kun yhtiö lopetti toimintansa 1918, kaupunki otti sillan haltuunsa ja kantoi viiden pennin siltamaksua aina siihen saakka kunnes Hiekka liitettiin kaupunkiin vuonna 1933.

Viipurin Höyryvene Oy:n lopetettua toimintansa olivat aktiiviset hiekkalaiset jo kesäkuussa 1918 perustamassa osuuskuntaa liikennettä hoitamaan. Hiekan Höyryvene-Osuuskunnan ensimmäinen laiva, nimeltään Hiekka I, oli entisiä osakeyhtiön laivoja. Se maksoi 25 000 mk ja maksettiin pankkilainalla. Sen takaajina olivat nytkin tutut kauppaneuvokset.

Tämän jälkeen hankittiin nopeasti uusia, isompia ja merikelpoisempia laivoja, jotka kulkivat joko Hiekan ja Kauppatorin väliä tai pidempää Hiekka-Pikiruukki-Huusniemi -reittiä. Osuuskunta kunnosti vanhat laiturit ja rakensi myös tarvittavat uudet laiturit. Sen liiketoiminta kehittyi hyvin ja uusimmat laivat voitiin hankkia jo ilman lainarahoitusta. Vuoden 1930 aikana alkoi kuitenkin linja-autoliikenne Pikiruukista Hiekan kautta keskustaan, mikä osaltaan vaikutti kilpailutilanteeseen. Etenkin pikiruukkilaisille reitti keskustaan oli näin selvästi nopeampi. Osuuskunta joutuikin myymään viimeksi hankkimansa moottorialuksen sen rakentajalle.

J.O.Rauhala kirjoittaa lopuksi, että ”kerrotun vuosikymmeniä kestäneen suuriarvoisen työn hiekkalaisten kulkuvälineiden kehittämisessä tuhosivat kokonaan marraskuun viimeisenä päivänä 1939 alkaneet sotatoimet. Osuuskunnan omistamat laivat Hiekka I ja Hiekka III nostettiin heti sotatoimien alettua talvehtimaan Kaksoissaaren telakalle.” Niitä ei ollut telakalla enää suomalaisten tullessa takaisin 1941 eikä niistä saatu jälkeenpäinkään mitään tietoa. Laivojen menetys lopetti osuuskunnan toiminnan.

Osuuskunta Oma Apu r.l.

Eräänlainen myöhemmän Arava-järjestelmän edeltäjä syntyi kohta Suomen itsenäistymisen jälkeen. Asumiskeskuksissa vallitsi ankara asuntopula, jota lieventämään valtio alkoi myöntää kuntien välityksellä halpakorkoisia asuntolainoja. Ehtona lainoille oli kuitenkin kuntien osallistuminen rahoitukseen antamalla tontin joko ilmaiseksi tai enintään yhden pennin vuokramaksusta neliömetriä kohti vuodessa.

Niinpä heinäkuussa 1922 perustettiin osuuskunta, jonka tehtävänä oli ”hankkia etupäässä jäsenilleen terveellisiä ja halpoja asuntoja Viipurin läntisessä esikaupungissa sekä tässä tarkoituksessa rakennuttaa, ostaa ja vuokrata asuin- ja muita tarpeellisia huoneita.” Jokaisen jäsenen tuli merkitä vähintään yksi 1000 markan osuus. Osuuskunnan kotipaikka oli Viipuri, Hiekka.

Tontin vuokrasi Viipurin kaupunki 50 vuoden ajaksi 23 markan 22 pennin vuosivuokrasta eli yksi penni per m2. Valtion lainaa välitti myös Viipurin maalaiskunta. Ensimmäinen talo valmistui keväällä 1923, jolloin kahdeksan jäsenperhettä pääsi muuttamaan arkkitehti Otto I. Meurmanin suunnitteleman talon huoneen ja keittiön asuntoihin. Toinen samankokoinen rakennus valmisti keväällä 1925. Talon isännöitsijänä toimi pitkään kaupungin edustajana hallitukseen valittu J.O.Rauhala. Osuuskunnan omistamat rakennukset paloivat sodan aikana maaliskuussa 1940.

Saunakulttuurisäätiö

Hiekan Saunaosuuskunnan samoin kuin Hiekan Höyryvene-Osuuskunnan toimintaedellytykset päättyivät Viipurin luovutukseen kesällä 1944. Yhteisöjen hallitukset päättivätkin osuuskunnan kokouksissa kesäkuussa 1949 perustaa yhteisen Saunakulttuuri-Säätiön ja luovuttaa sille varoja yhteensä kolme miljoonaa markkaa siten, että Saunaosuuskunta maksoi 2 500 000 mk ja Höyryveneosuuskunta 500 000 mk. Lisäksi säätiölle siirrettiin loput varoista sen jälkeen, kun osuuskunnat oli purettu, osuusmaksut korkoineen oli palautettu jäsenille ja muut menot suoritettu.

Säätiön varat olivat 1940-60-luvuilla pitkään sijoitettuna pankkien talletustileille. Näinä vuosina vallinnut voimakas inflaatio söi kuitenkin voimakkaasti varojen arvoa. Säätiön varojen tuotosta meni huomattava osa sen hallinnon hoitoon. Niinpä vuotta 2000 lähestyttäessä heräsikin kysymys säätiön lakkauttamisesta ja sen varojen siirtämisestä Viipuri Säätiölle. Näin sitten tapahtuikin.

Onneksi kuitenkin jo 1952 kustannettiin säätiön varoilla J.O.Rauhalan kirjoittama teos HIEKKALAISTEN YHTEISTOIMINTAA ja muita elämänvaiheita. Tämän kirjan sisällön ansiosta on myös tämä kirjoitus voitu Hiekan osalta pääosin laatia.

————————————————————–

Lähdeaineistoa

1. Viipurin Sorvali, toimittaja Ilmari Järvinen

Sorvalilaiset ry 1993

Kirjatoimikunta Leila Havia, Ilmari Järvinen, Matti E Kohvakka, Toivo Someroja, Seppo Tikka, Jorma Toivanen

ISBN 952-90-4726-6

Hyvinkää 1993SP-Paino Ky,

2. Hiekkalaisten yhteistoimintaa

J.O. Rauhala

Saunakulttuurisäätiö 1952

Lahden Kirjapaino ja Sanomalehti-osakeyhtiö 1952

3. Monrepoon VPK 1896-1996

Valto Mattila, Eino Sepp, Uljas Tuovinen

OffsetKolmio Hämeenlinna 1996

4. Viipurin kaupungin historia V osa.

Torkkelin säätiö

Lappeenranta 1978