Mauno Koiviston Venäjä-kuva

 

Mauno Koivisto oli päämäärätietoinen ihminen. Mihin tahansa hän ryhtyikään, sitä varten hän alkoi laatia perusteellista kuvaa toimintaympäristöstään. Se nojautui historiaan, tutkimukseen ja tietoon sekä omiin havaintoihin.

 

Mauno Koiviston Venäjä-kuva alkoi hahmottua nuoren rintamamiehen kokemuksista, se virittyi sodanjälkeisinä kieliopintoina, kehittyi edelleen valtiomiestehtävissä ja jatkoi edelleen muokkaantumistaan. Kuva kiinteytyi vuonna 2001 ilmestyneessä Venäjän idea – teoksessa. Tänään se on kaikkine mietteineen ajankohtaisempi kuin koskaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Se avaa julman sotilaallisen iskun historiallista taustaa.

 

Jo varhain alkaneilla kieliopinnoilla oli suuri merkitys. Ne eivät suinkaan tähdänneet ensisijaisesti kielellisen kanssakäymisen edistämiseen. Päinvastoin Mauno Koivisto halusi ennen muuta tutustua kieliopintojen avulla venäläisiin teksteihin, niin tutkimuspohjaisiin kuin kaunokirjallisiinkin. Mauno Koivisto katsoi tulkitsevansa kielitaitonsa avulla paremmin venäläistä ajattelua ja sielua ja sitä kautta maan historiaa, politiikkaa, sen keinoja ja tavoitteita. Se ei suinkaan tarkoita Venäjän pyrkimysten hyväksymistä vaan pikemminkin tiedostaa ne ja varoittaa niistä. Muttei se myöskään tarkoita vihanpitoa.

 

Mauno Koiviston teos ”Venäjän idea” on kiinnostava kertaus itäisen naapurimme tuhatvuotiseen historiaan.  Venäjän laajentumisessa oli yhdistynyt kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa ja yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea ja sen hän puristi vielä myöhemmin yhdeksi sanaksi: Suuruus.

 

Mauno Koiviston laatima kuva Venäjän valtapyrkimyksistä on hirmuisen messiaaninen. Se tarkoittaa, että joltain korkeammalta henkiseltä auktoriteetilta on julistettu totuus, on annettu valaistus paremmuudesta ja oikeus alempiarvoisten alistukseen.

 

Se on messiaanista henkisen ylivoiman osalta, mikä viittaa rikkaampaan, hartaampaan ja arvokkaampaan elämään ja tarkoittaa silloin kärsimysten ylistystä materiaaliseen tavarapaljouteen nähden. Messiaaninen totuus julistaa, että vallan oikeutus tulee ylhäältä alas pyhistä teksteistä ja kirjoituksista, ei mistään vähäisemmistä lähteistä eikä varsinkaan tavalliselta kansalta. Mauno Koivisto ei koskaan uskonut aidon kansanvallan etenevän Venäjällä.

 

Venäjän messiaanisessa ajattelussa jokainen maa, joka kerran on valloitettu, kuuluu ikuisesti Venäjälle.  Mauno Koivisto huomauttaa, että sillä tavalla Suomenkin katsotaan kuuluvan venäläisessä ajattelussa pyhäksi kirjattuun ikuiseen valtapiiriin. Kaksi vuosikymmentä sitten laadittu Venäjän idea päättyy arvoituksellisiin ja uhkaaviinkin sanoihin: ”Venäjä on tasankojen maa, ja sillä seikalla on tulevaisuudessakin vaikutuksensa siihen, miten turvallisuuspoliittinen tilanne muotoutuu.”

 

Venäjänkielistä teostaan Moskovassa esitellessään hän joutui yllättäen vastaamaan kysymykseen, mikä on Suomen idea, jos Venäjän idea on suuruus.  Kielitaitoinen Koivisto vastasi sanalla ”vyzit”, mikä pian käännettiin selviytymiseksi.

 

Tähän kiehtovaan rinnastukseen kytkeytyy jännite, joka muuntuu ulkopoliittiseksi haasteeksi. Pienen tulisi tiedostaa ja oivaltaa naapurinsa historia ja suuruuden pyrkimys. Suuren tulisi samalla tavalla suhtautua naapurinsa tavoitteisiin ja elämän ehtoihin.

 

Mauno Koiviston Venäjä-kuva on osa laajempaa maailmankuvaa. Lukuisissa teoksissaan ja kirjoituksissaan hän erittelee maamme naapurisuhteita sellaisella tutkivalla otteella, jonka ytimessä on Venäjän, Ruotsin ja Suomen historiallinen kohtalonyhteys.

 

Ruotsi menettää suurvalta-asemansa ja sen itäiset maakunnat siirtyvät Venäjän valtapiiriin.  Näin saa alkunsa Suomen kansakunta, jolla on tsaarinvallassa alistettu mutta osin autonominen asema ja eväänään maailman kehittynein ruotsalainen yhteiskunnallinen infrastruktuuri. Sadan vuoden kuluttua Suomi on valmis itsenäistymään, Venäjän heikkouden hetkenä.

 

Kun Neuvostoliitto sitten vahvistui, se jatkoi suuruuden politiikkaa kommunistisen maailmanvalloituksen sanankääntein. Mauno Koiviston mielestä Suomeen kohdistui sama hyökkäyksellinen tavoite kuin Baltiaankin, mutta Suomi selviytyi suvereenilla sotilaallisella ja poliittisella linjauksella. Maatamme ei vallattu ja sodan jälkeisistä raunioista kasvoi viisas diplomatia, joka avasi portit läntiseen taloudelliseen integraatioon ja hyvinvointiin.

 

Neuvostoliiton kiihkeä poliittinen painostus jatkui sodan päättymisen jälkeenkin.  Maassamme esiintyi laajaa ja häpeällistä ns. suomettumisen pikkupoliittista kulttuuria. Ulkopoliittiseksi käsitteeksi suomettuminen ei Koiviston mielestä kuitenkaan sopinut. Syntyisi näet omituinen kuva, että Suomi menetti vahvan aseman heikolla politiikalla. Päinvastoin Suomi selviytyi vahvalla politiikalla äärimmäisen heikoista lähtöasemista ja suuren naapurinsa kiivaista alistuspyrkimyksistä huolimatta menestykselliseksi hyvinvointivaltioksi.

 

Piirtäessään kuvan Venäjän, Ruotsin ja Suomen kohtalonyhteydestä Mauno Koivisto korostaa Ruotsin roolia Suomen selviytymistarinassa. Suurvalta-asemansa menetettyään Ruotsi ei hakenut revanssia vaan omaksui uuden ulkopolitiikan, mikä tarkoitti Neuvostoliittoon kohdistuvan aggression tietoista välttämistä.

 

Kun Suomen selviytymisen ihmeestä puhutaan, tulee pitää mielessä läntisen naapurimme ulkopoliittinen historia. Jos pieni Ruotsi olisi toisen maailmansodan jälkeen valinnut toisin eli sotilasliitto NATO:n, olisi pienen Suomen kohtalo saattanut olla myös toinen.

 

Mauno Koiviston Venäjän kuva on yksi asia, mutta Neuvostoliiton kuva aivan toinen asia. Asian voi ilmaista niin, että edellisen on laatinut utelias pohdiskelija, kun taas jälkimmäinen on syntynyt johtaviin tehtäviin etenevän miehen poliittisista kokemuksista. Neuvostososialismin muutamat vuosikymmenet himmenevät tietenkin Venäjän tuhatvuotisen historian rinnalla. Samalla himmenee se omintakeinen uteliaan tutkijan sympatia, joka karakterisoi Koiviston tapaa etsiä venäläistä sielunmaisemaa.

 

Neuvostoliitto jatkoi Venäjän suuruuden pyrkimystä samalla idealla mutta erilaisella, nyt sosialistisella retoriikalla. Mauno Koivisto näki sen, mitä neuvostososialismin valvova silmä ei sallinut nähtävän: sosiaalisen uloslyönnin, syrjäytymisen ja vieraantumisen ilmiöt olivat samankaltaisia eri järjestelmissä siitä riippumatta, oliko yksityisomistus sallittu vai ei. Kriittiseen yhteiskuntatieteeseen paneutuneena hän joutui toteamaan, miten hänen ymmärtämänsä evolutiivinen marxismi muuntui dogmiksi ja yhdeksi totalitaarisen valtakoneiston välineeksi. Marxilais-leninistinen katsomus salli kaiken väkivallan, mikä palveli jaloja päämääriä. Se oli Neuvostoliiton messiaanisuutta.

 

Talousasiantuntijana Mauno Koivisto tiedosti tiukan keskusjohtoisuuden vaarat ja etenkin sen, miten asevarustelu alkoi murentaa talouden sietokykyä.

 

Mauno Koiviston presidentinkaudella Neuvostoliitto ajautui varustelukilvassa mittaviin ongelmiin, jotka eskaloituivat samaan aikaan, kun maassa ajauduttiin aatteelliseen tyhjiöön ja pysähtyneisyyteen. Teoksessaan ”Koulussa ja sodassa” hän laatii kerrassaan väkevän rinnastuksen talvisodan pienen Suomen ja sortuvan suuren Neuvostoliiton eroista:

 

”Suomi oli hyvin varustautunut, ei määrällisesti mutta laadullisesti. Suomessa oli 1930-luvun lopussa syntynyt laaja käsitys, että tätä maata kannatti puolustaa. Neuvostoliitto haki 1990-luvulle asti turvaa aseistautumisesta. Lopulta ei ollut enää mitään, mitä puolustaa. ” Sekin kannanotto on tänään mitä ajankohtaisin kuvaamaan nyky-Venäjää, sen poliittisen pysähtyneisyyden ja sotilaallisen aggression tilaa.

 

Neuvostoliiton sortuessa ei avautunut mitään näköaloja jollekin kolmannen tien reformismille, johon Mauno Koivisto kyllä tunsi teoreettista kiinnostusta. Historia ei tarjonnut senkaltaisia rakenteellisia lähtökohtia, joista sosiaalidemokratia ja liberalismi olivat aikanaan virittyneet. Näköpiirissä ei myöskään ollut varteenotettavia sosiaalisen tasauksen kansanvaltaisia voimia.

 

Täysin ymmärrettävän aatteellisen kritiikin rinnalla valtiomies Mauno Koivisto tunsi suurta huolta Venäjän valinnoista ja tulevaisuudesta. Hän kirjasi Venäjän idea-teokseen ajatuksiaan suurvallan sirpaloitumisen mahdollisuudesta, johon saattoi liittyä pettymyksen arvaamaton ja hallitsematon vastareaktio.

 

Presidenttikautensa jälkeen kirjoittamassaan Venäjän idea- teoksessa kuvataan venäläisyyden sielunmaisemaa mutta siinä etsitään myös kannesta kanteen vastausta kysymykseen, onko Venäjä Itää vai Länttä. Suomen itärajahan ei Koivistolle aivan railona auennut sen enempää maantieteellisesti, poliittisesti kuin aatehistoriallisesti. Se oli kylläkin kahden kristillisen kirkon raja, mutta silloinkin Euroopan sisäinen raja.

 

Teoksensa loppusanoissa hän mietiskelee, voisiko perinteisen messiaanisuuden aika olla ohitse, kun pienentynyt Venäjä etsii aatetta, joka voisi pitää uhanalaisen kokonaisuuden yhdessä. Voisiko olla olemassa toisenlaista suuruutta, sellaista mikä ei tähtää muiden osapuolien alistamiseen? Suuri Venäjä tuntuu tarvitsevan uusia aatteellisia virityksiä, mutta kyseenalaiselta näyttää, voisiko siitä kehittyä yksi eurooppalainen valtio muiden joukossa, parempaa hyvinvointia kansalaisilleen ja parempaa maailmanjärjestystä tavoitteleva maa.

 

Demokratisoitumiseen Mauno Koivisto ei usko, mutta jonkinasteisia toiveita on kuitenkin siitä, että Venäjä voisi eurooppalaistua ja kehittyä oikeusvaltiona ja hallinnollisesti terveempänä.  Nämä seikat olivat häntä erityisesti kiinnostaneet muun muassa kanssakäymisissä Mihail Gorbatshovin kanssa.

 

Naapurisuhteiden silloista tilaa hän järkeilee ytimekkäästi: ”Venäjällä tulee nykytilanteessa pysymään varsin korkealla pyrkimys yhdistää se, mikä vielä jäljellä on, mitä Venäjän federaatioon kuuluu”. Ja edelleen:” Itsenäinen Suomi ei ole liittoutunut Venäjää vastaan ja on selviytynyt.”

 

Uuden Venäjän ristiriitaiset ja kaaostakin enteilevät kysymykset jäivät kirjassa vastaamatta, ja kun muutamia vuosia myöhemmin keskustelin hänen kanssaan, oli äänensävy jo selvästi pessimistisempi. Hän katsoi, ettei Venäjän idea ollut miksikään muuttunut ja tällä erää oli meneillään ”imperiumin vastaiskun” aika. Koiviston mukaan maa pyrki rakentamaan itselleen suurvalta-asemaa käyttäen apunaan poliittista, taloudellista ja tarpeen tullen sotilaallista voimaa.

 

Teksti: Seppo Lindblomin esitelmätekstistä tiivistänyt Tomi Härmä, kuvat Ari Huovinen