Vahva henkinen pääoma kannattelee yhteiskuntaa

Mitä on henkinen kriisinkestävyys?

Puhutaan kantista, kyvystä venyä ja sietää poikkeavia olosuhteita. Puhutaan myös toimintakyvystä ja rationaalisesta ajattelusta ääriolosuhteissa, ja sen ymmärryksestä, että oikein valmistautumalla ja toimimalla lisäämme omia ja yhteisömme selviytymismahdollisuuksia. Puhutaan myös kyvystä nähdä haasteiden yli pidemmälle ja luottaa siihen, että poikkeusolot ovat poikkeus normitilasta, eli väliaikainen olotila.

Mitkä ovat sitten niitä asioita, jotka elinolosuhteiden ja turvallisuuden lisäksi voisivat kannatella meitä? Mitä ovat ne meitä yhdistävät narratiivit? Mitkä asiat tekevät meistä yhdessä ainutkertaisia ja arvokkaita?

Arvot ja identiteetti muodostuvat jokaisen omista lähtökohdista, kasvuympäristöstä ja yhteisöllisyyden kokemuksista, eli niistä jokaisen omista henkisistä ankkureista. Näistä syntyy myös kollektiivinen intressi vaalia ja puolustaa omaa yhteisöään. Näitä tuntemuksia sanoittaa onnistuneesti taide ja kulttuuri.

Mistä sitten muodostuvat nämä suomalaisen kulttuurin arvokkaat narratiivit?

Kansalliset kuvastothan eivät koskaan ole pysyviä, vakaita tai tarkkarajaisia. Ei ole yksimielisyyttä siitä, mitkä kertomukset, kuvat tai äänet ovat olennaisia ja merkityksellisiä. Kansallisen identiteetin päivittäminen on jotakin sellaista, jota ei ylhäältäpäin ohjata. Se ei synny sanelemalla eikä pakottamalla, vaan se syntyy tekijöiden, toimijoiden ja kokijoiden vuorovaikutuksessa.

Opetus- ja Kulttuuriministeriön kulttuuripoliittisessa strategiassa edellytetään kulttuurielämältä monimuotoisuutta ja sitä, että se kehittyy kansainvälisessä vuorovaikutuksessa. Päättäjien tulee luoda edellytyksiä, mahdollistaa ja vahvistaa dialogista ja monimuotoista kulttuuri- ja taide-elämää. Samanaikaisesti meillä tulee kuitenkin olla luotto siihen, että taiteilijoillamme on kyky ja näkemys päivittää näitä identiteettejä, tulkita menneisyyttä, sanoittaa muutosta ja nähdä tulevaa- ja sillä tavoin auttaa meitä löytämään niitä omia henkisiä ankkureitamme.

Varautumisen yhteistoimintamalli

Taide-elämykset antavat työkaluja traumaattisten kokemusten prosessointiin ja pitkittyneessä kriisissä hengennostatusta ja kokemusten käsittelyä totisesti tarvitaan. Yksi osa suomalaisen varautumisen yhteistoimintamallia onkin juuri kansalaisten henkisestä kriisinkestävyydestä huolehtiminen. Kulttuurialan toimijoiden, julkisrahoitteisten organisaatioiden ja taiteilijoiden luontevin rooli poikkeusoloissa löytyy juuri tästä.

Meidän ei pidä tyytyä siihen, että kulttuuriala toimii reaktiivisesti kussakin kriisissä syntyneisiin tarpeisiin, vaan nyt aika on kypsä sille, että kulttuuritoimijat yhdessä asiantuntijoiden kanssa rakentavat kriisinajan toimintamallia, joka vahvistaisi kansalaisten resilienssiä. Tärkeään huoltovarmuuskeskusteluun onkin otettu mukaan henkinen huoltovarmuus ja HVKn toimitusjohtaja Janne Känkänen nosti syksyllä 2023 esiin kulttuuripoolin perustamisen.

Muutama sana Ukrainasta ja Venäjästä

Te ehkä muistatte taannoisen Helsingin Sanomien artikkelin, joka kertoi suomalaisukrainalaisesta sellististä Lukas Stasevskista. Hän asuu ja opiskelee elokuvaohjaajaksi Kiovassa. Suomessa Lukas tuli tunnetuksi YLEn tekemästä Sodan Sävel- dokumentista. Haastattelin Lukasta hänen kokemuksistaan.

Sodan alkuaikoina paikalliset vapaaehtoisjärjestöt pyysivät Lukasta mukaansa sota-alueelle. Butchan raunioilla Lukas soitti Bachin sellosonaatteja sotilaille ja Ukrainan televisio kuvasi tämän vaikuttavan hetken. Musiikillaan Lukas halusi osoittaa solidaarisuuttaan kärsiville ukrainalaisille sekä taisteleville sotilaille. Samalla hän nosti esille musiikin eheyttävän voiman hädän ja kärsimyksen keskellä.

H’ersonissa sotilaat kertoivat, kuinka jokainen heistä haluaisi aktiivisesti unohtaa todistamansa hirveydet, mutta tämä koskettava musiikkihetki ei kuitenkaan unohdu heiltä koskaan. H’ersonia oli tuolloin pommitettu keskimäärin joka tunti. Kaupunki-infran mukaan venäläiset tuhosivat myös ukrainalaisille tärkeitä kulttuurikohteita: konserttisalit, teatterit, kirkot, kirjastot- kaikki raunioina.

On nähtävissä, että Venäjä haluaa systemaattisesti tuhota kulttuurikohteita, jotka vahvistavat ukrainalaista identiteettiä.

Paitsi että Lukaksen kokemukset olivat pysäyttäviä, oli myös äärimmäisen kiinnostaa kuulla hänen huomioitaan kansalaisten mielialoista ja tuntemuksista, sekä myös laajemmin kulttuurin merkityksestä ukrainalaisille kansakuntana.

Sodan myötä nuoret ovat tulleet nopeasti tietoisemmiksi omasta ukrainalaisesta identiteetistään. Jos vielä syksyllä 2021 noin 70% yliopiston opiskelijoista ja opettajista puhuivat koulussa venäjää, niin nyt noin 90% heistä on vaihtaneet kielekseen ukrainan.

Moni Ukrainassa näkeekin nyt oman kielen ja kulttuurin vahvistamisen keskeisenä missiona maan vahvan kansallisen identiteetin, resilienssin ja puolustustahdon rakentamisessa. Ukrainassa eletään tällä hetkellä ainutkertaista aikaa. Vahvaa, kriisinkestävää kansakuntaa rakennetaan kaikin keinoin ja se näkyy erityisesti kulttuurissa.

Samanaikaisesti ukrainalaiset elävät valtavan trauman kanssa, eikä juuri kenelläkään ole mahdollisuutta saada terapiaa. Kun yhteisö käy läpi kriisiä, taiteella on merkitystä. Sen avulla me voimme käsitellä käsittämätöntä ja yrittää jäsentää ennenkokematonta.

Ukrainan esimerkki

Se ukrainalaisten sitko, millä Venäjän agressiota vastustetaan kaikilla yhteiskunnan tasoilla, nojaa vahvasti juuri elinvoimaiseen kansalliseen narratiiviin. Sodassa ei ole kyse ainoastaan maa-alueista, vaan ihmisten mielistä.

Resilienssin rakentamisessa ja informaatiovaikuttamisessa kulttuuri on voimavara, jota ei yksinkertaisesti voi ohittaa. Käytettävä kuvasto, sanavalinnat, musiikki, vertaukset ovat kaikki vahvoja työkaluja.

Kun Kremlin tarkoitushakuiset narratiivit pyrkivät heikentämään Ukrainan kansallista yhtenäisyyttä, muuttuu kulttuurin vahvistaminen osaksi kansakunnan selviämisstrategiaa.

Venäjän diskurssi

Venäjän valtiollisen TV- kanavan keskusteluohjelmien retoriikka kuullostaa meistä käsittämättömältä. Johtavat talk show- juontajat suoltavat kansalaisille vääristeltyä tai valheellista, kansanmurhaa lietsovaa propagandaa. Tämä ei kuitenkaan ole ainoastaan sota-ajan ilmiö, vaan ukrainavihaa on Venäjällä rakennettu järjestelmällisesti jo kauan. Jo vuosia ennen Krimin niemimaan valtausta, on Kremlin salaisen poliisin FSBn aloitteesta julkaistu kirjallisuutta, jonka tehtävä oli istuttaa militaristista ja autoritatiivista mielialaa nuoriin.

Kokonaisia Taistelukenttä Ukraina- sarjoja vyörytettiin venäläisiin kirjakauppoihin. Narratiivi oli aina sama: Ukrainan natsit pitää tuhota, ja ne tuhotaan pyyhkimällä Ukraina maailmankartalta. Ja tämä siis jo 2000- luvun alussa, yli 10 vuotta ennen Krimin valtausta. Tänään voimme todeta, että Kremlin masinoiman propagandistisen kirjallisuuden agenda on nyt muuttunut todeksi. On ikävä kyllä myös merkkejä siitä, kuinka NATO- jäsenyytemme myötä uudenlainen, vihamielinen ja valheellinen retoriikka Suomeakin kohtaan nostaa päätään venäläisessä mediassa.

Myös tämän vuoksi, tällä Fake Newsin aikakaudella, on keskeistä, että kansalaistemme medianlukutaitoa vahvistetaan!

Venäläisestä kulttuuripolitiikasta

Vuonna 2012 Putin antoi asetuksen Venäjän uudesta kulttuuripolitiikasta. Asetuksen mukaan kulttuurin tulee juurruttaa venäläisiin kansallista ylpeyttä ja isänmaallisuutta. Tällä juurrutuksella pyritään vaikuttamaan kaikkiin venäläisiin riippumatta siitä, mitä poliittista vakaumusta, uskontokuntaa tai etnisyyttä nämä edustavat. Venäjällä kulttuuri ja taide on siis valjastettu palvelemaan Putinin fantasiaa ”venäläisestä maailmasta” ja se on hallinnonalana sidottu Venäjän turvallisuusstrategiaan. Presidentin asetus ei edusta mitään yhdentekevää juhlapuhetta kulttuurista. Se linjaa, millaista kulttuuria Venäjällä tuetaan. Samalla se tietenkin linjaa sitä, mitä jätetään tukematta.

Kulttuuridiskurssi Suomessa

Samaan aikaan kun Ukrainassa mielletään kulttuuri kansalaisten selviytymiskeinoksi, yhteiskunnan kokoavaksi voimaksi, meillä Suomessa on julkisessa keskustelussa havaittavissa jonkinlainen kulttuurin arvonalennus ja taiteen marginalisoituminen. Vallitsevaa keskustelua vaivaa kyvyttömyys tunnistaa kulttuurin ja taiteen laajempaa yhteiskunnallista merkitystä. Se, mikä Suomessa vielä 100 vuotta sitten miellettiin keskeisen tärkeäksi osaksi itsenäisen maan identiteettiä ja mitä rakennettiin palavalla innolla ja yhteistyöllä, leimataan nyt jopa ”tarpeettomaksi luksukseksi”.

Kulttuurihan kaikessa laajuudessaan ei ole mitään muusta yhteiskunnasta erillistä etuoikeutettujen harrastustoimintaa. Kulttuuri- ja taidekokemukset auttavat meitä oivaltamaan, ymmärtämään ja myötäelämään. Kulttuuri ja taide vahvistavat arvojamme ja sitä kautta ohjaavat valintojamme ja toimintaamme. Parhaimmillaan kulttuuri on kansakunnan identiteetin kiteyttäjä ja suomalaisen sielunmaiseman sanoittaja.

Vaikka tilanne Suomessa on aivan toisenlainen kuin Ukrainassa, tulee tälläkin edistää kulttuuripolitiikkaa, joka takaa monimuotoisen, inklusiivisen, dialogisen ja ajassa kehittyvän kulttuuritoiminnan. Kunpa asian tärkeys muistettaisi leikkauslistoja laatiessa!

Identiteetti, konteksti, symbolit

Musiikilla on ollut suuri rooli kansallisen identiteetin rakentajana. Sibeliuksen musiikkiin assosioituu suuomalainen luonto tai kansalliseepoksemme Kalevala. Erilaiset vaihtoehtoiset suomalaisuuden kuvaukset elävä usein populäärissä laululyriikassa. Suuret urheiluvoitot sinetöidään musiikilla. Ruotsalaisilta lainattu Den glider in– kappale symboloi ikuisen altavastaajan suloista voittoa ja Paula Vesalan esittämästä Finlandiasta on tullut jo uusi ilmiö.

Useimmiten musiikin luomat tunnesiteet syntyvät kontekstuaalisesti. Yhdistämme ne oman elämämme merkkipaaluihin, käänteentekeviin hetkiin tai kansan historiaan. Nämä elämykset ovat perinteinen suomalainen viestinviejä ja ne säilyvät pitkään kansan kollektiivisessa muistissa. On kuitenkin muistettava, että jos menneisyys ei elä aidosti nykyisyydessä tai jos historian velvoittava voima heikentyy, vähitellen historiaan vetoamiselta putoaa pohja pois.

Kulttuuriperinnön siirtäminen seuraaville sukupolville onkin tärkeä haaste. Kansallisiin symboleihin on kyettävä samaistumaan, sillä ne pystyvät vaikuttamaan yhteisöllisyyden kokemuksiin ainoastaan silloin, kun ne ovat ankkuroitavissa omaan kokemusmaailmaan.

Me emme voi ulkopuolelta määritellä sitä, mistä merkityksellisyys kullekin syntyy, ja mille pohjalle se yhtenäisyys lopulta kasvaa. Mutta meidän tulee ehdottomasti huolehtia siitä, että sellaiselle taiteelle ja kulttuurille on edellytykset kukoistaa.

Kansallinen identiteetti on hankala määrittää. Se, mikä yhdistää meitä normaalioloissa, ei välttämättä ole sama asia, joka yhdistää meitä kriisin keskellä. Kriisissä perusasiat kirkastuvat ja kriisi itsessäänkin voi olla se yhdistävä tekijä, joka paljastaa niitä merkityksellisiä asioita, joiden takana me kaikki yhdessä seisomme.

Kollektiivisia tragedioita puretaan taiteen keinoin jopa vuosikymmeniä. Esimerkkinä vaikka Tunteman Sotilas. On hienoa, että aina uusi taiteentekijöiden sukupolvi inspiroituu näistä kansallisista tarinoista, ja sitä kautta pitävät yhteisen muistimme kirkkaana ja tärkeät aiheet elävänä.

Hyvinvoinnin varmuusvarastot

Kriisien pitkittyessä henkisen hyvinvoinnin varmuusvarastot tyhjenevät kovaa vauhtia ja pitkäaikainen stressi aiheuttaa herpaantumista. Koronan aikana oli huomattavissa, että myös sosiaalinen näivettyminen on uhka henkiselle huoltovarmuudelle.

Taide ja kulttuuri ovat ihmisenä olemisen itseisarvoisia ja välttämättömiä perusasioita. Niiden uutta luova vaikutus säteilee elämän kaikille osa-alueille. Kohtaamiset taiteen äärellä ovat parhaimmillaan avaimia ihmisen sisimpään, sinne mihin pamfletit tai juhlapuheet eivät yllä. Laulu alkaa siitä, mihin puhe loppuu ja musiikki tai kuva kertovat sen, mihin sanat eivät kykene. Pysäyttävä taide-elämys laajentaa kokijansa perspektiiviä ja vahvistaa sekä henkilökohtaisten, että yhteisten kipupisteidemme ymmärtämystä. Kriisin aikana taide-elämykset ovat toimineet yhdistävinä symboleina ja eheyttävinä riitteinä. Taiteen keinoin voimme käsitellä surua, menetystä, ahdistusta, jopa vihaakin.

Taide on aikojen saatossa usein valjastettu erilaisten päämäärien välineeksi. Omassa historiassamme taiteen päämääränä on monesti ollut yhtenäisyyden rakentaminen, hengennostattaminen, isänmaallisuus tai puolustustahto. Toisinaan taide on myös toiminut sorrettujen henkireikänä, keinona kritisoida vallitsevia olosuhteita, purkaa turhautumista, pettymystä, jopa kiellettyjä ajatuksiakin.

Merkityksellinen taide on aina vahva ase, koska se voimaannuttaa kokijansa. Yhteiskuntamme kyvykkyydet nojaavat vahvasti jäsentensä henkiseen pääomaan, sekä hyvinä että huonoina aikoina.

Elinvoimaisesta yhteiskunnasta nousee omaperäistä, jäljittelemätöntä taidetta ja toisaalta kriisin aikana vahva henkinen pääoma voi jopa kannatella yhteiskuntaamme.

Teksti: Lilli Paasikivi

Lilli Paasikivi

Oopperalaulaja Lilli Paasikivi tunnetaan todellisena kulttuurin moniottelijana, oopperalaulajana, taiteellisena johtajana, valmentajana, luennoitsijana, sekä kulttuurialan asiantuntijana.

Hän kuului Suomen kansallisoopperan solistikuntaan vuosina 1998-2013 ja on tehnyt sen rinnalla merkittävän kansainvälisen uran ooppera- ja konserttilavoilla. Paasikivi työskenteli Suomen kansallisoopperan taiteellisena johtajana vuosina 2013-2023. Lokakuussa 2024 Paasikivi aloittaa maineikkaan itävaltalaisen Bregenzin festivaalin intendenttinä.

Paasikivelle on myönnetty useita kunniamerkkejä tunnustuksena taiteellisista ansioista, sekä työstään kulttuurialan johtotehtävissä.  Vuonna 2008 Paasikivi sai Pro Finlandia- mitalin, vuonna 2017 Suomen Leijonan komentajamerkin ja 2021 hänelle myönnettiin Helsinki -mitali.